Kello tulee kohta puoli kaksitoista sunnnuntain aamupäivänä. Istun huppari päällä ja kollarit jalassa, hiukset vielä yön jäljiltä letillä, ja syön aamupalaa. Varttia aiemmin olin vähällä purskahtaa itkuun hukattuani yhden töihin liittyvän post it-lapun, käännettyäni koko keittiön väärin puolin, enkä sittenkään löytänt sitä. Huomaan käyväni ihan ylikierroksilla, kun itkupotkuraivari on niin herkällä. Takana on pitkä työviikko, ja tääkin aamu alko tilausten purkamisella ja laskuhommilla. Nyt menee vähän liian lujaa. On aika koomista, että ihminen, joka periaatteessa saa itse määritellä työaikansa, laittaa silti kalenteriinsa minuuttiaikataulun eikä osaa rajata työaikaa normaaliin kahdeksaan tuntiin. Yhdeksän tunnin päivinä mietin olisko pitänyt tehdä enemmän töitä, riittääkö tää. perjantaina kahentoista tunnin jälkeen suljin liikkeen oven ja matkalla kotiin vain itkin. Väsytti, tuntuu että pitäisi ehtiä hallita koko maailmaa enkä osaa antaa minkään vain lipua omalla painollaan.
Painosta puheenollen sekin ressaa mua, tai ei niinkään paino vaan se etten ole laihtunut pätkääkään eikä millään huvittaisi elää vain raaka-aineita punnaillen tai kaloreita laskien. Mä haluan elää rauhallista elämää ilman järjetöntä päänsisäistä kaaosta täysin turhista asioista.
Mä aion möllöttää tän sadepäivän kullan kainalossa sohvannurkassa, käydä pitkällä kävelyllä kumpparit jalassa enkä huolehtia tai murehtia mistään. <3
ps. Eilen selventyi taas ne elämän perusarvot, kun kummipoikani kapsahti kaulaan, antoi suukon poskelle ja sanoi; Kikka, sinä olet niin rakas <3