Kuukausi: syyskuu 2016

Hän tästä selviytyy, kun sieluaan ei myy
Sydäntään hän ei anna kellekään

Pilven varjot saattaa valon lasta kun kulkee
Yksinäinen, laaksossaan ja luulee
Pimeäänsä aina jää tähtiotsa, eikä nää
itse valon kirkkaimman hän kantaa

Aikaisin jo väsyi väistämään
Ei luota mut ei syytäkään
Liian paljon yli käveltiin
ja unohti, miten noustiin -antti tuisku

Ehkä pieni ihminen pelkää menettävänsä sydämensä ellei pidä siitä kiinni niin kovaa koko ajan. pelkää heittäytyä, koska on liikaa menetettävää. Pelkää rakastua ja rakastaa, koska ei halua tulla satutetuksi, eli halua murentua vaatimusten alla. Ehkä siksi yksinolo tuntuu monesti paljon helpommalta kuin suhde, koska rakastunut ihminen on kaikista haavoittuvaisimmillaan kaikista.

Tunne, että antaa elämän viedä ja itsensä virrata sen mukana vapaana, tuo mukanaan pelot ja mahdollisuuden, ettei asiat enää kestäkään, suunnitelmat ryöstetään omista käsistä.

Sanotaan että nuoruus on ihmisen parasta aikaa, mutta samalla kovinta koska elämä heittelee ja asiat muuttuvat parin lauseen voimasta. Sanat osaa satuttaa. Ja liian usein niillä satuttaa itse. Jos tunteet ovat itsellekin mysteeri, miten tietää kuinka toimia? Kaverina olo on sinänsä turvallista, että pelissä ei ole ihan niin paljoa, ja tietyllä tapaa luottamus on aina syvempää.

”Mä halusin olla, vapaa ja yksin. Mut joku sarvipäinen lisäs siihen -äinen, musta tuli vapaa ja yksinäinen” chisu

Eikö sanota että suurimmista toiveista kumpuavat myös suurimmat pelot? Kun elää ääripäissä, ovat sekä nousut että laskut helvetin kovia, ja ne putoamiset sattuvat todella. Se ehkä selittää pelkoa tehdä päätös, jonka kuitenkin sydämmessään kokisi oikeaksi. Päätöstä jatkaa yksin? Ajatuksissani kysymysmerkin tilalla on kuitenkin piste.

On ilkeää leikkiä yrittää uskotella toiselle kaiken olevan hyvin jossei kuitenkaan tunnu oikealta. On ilkeää uskotella toiselle vääriä totuuksia siitä, että vielä rakastaa. joskus tunnen olevani päivänkakkara, rakastaa, ei rakasta, rakastaa, ei rakasta. Samaa leikkiä kuin lapsena, joskin nyt pelissä on koko elämää liikuttavat asiat, lapsena se oli helpompaa. Nyt päätökset koskettavat niin laajasti, niin montaa. Ja kuitenkin toisaalta vain meitä kahta.

Kipua, sietämätöntä piinaa päivästä toiseen. Olisi helpompaa uskaltaa vain päättää, ja elää sitten asian kanssa.

Minä olen minä
Sinä olet sinä
Ei muuta
Ei muuta
Sinä yksin sinä
Minä pelkkä minä
Se siitä
Se siitä

Mistä minä otan
voimaa, jota ilman
ei jaksa
vaan nousta
Missä olet ylpeys
mulle sanoisit:
Enää tästä et maksa

En osannutkaan lähteä
Ei tullutkaan mitään merkkiä

Enää ei oo me maailmaa vastaan
Enemmän ollaan erikseen

Miksi tässä pysyn
vierelläsi vielä
En tiedä
En tiedä
Välillä mä olen
Niinkuin paha, jota
Et siedä
Et siedä

Se aika on ohi,
kun yhdessä oltiin
enemmän
kuin erikseen
Vaikka minä tulen
lähelle ja yritän liikaa
kaikki vähenee – antti tuisku

Eilen sohvalla kattoon tuijottaessani tajusin ettei tää elämä ole ollenkaan sellaista mitä haluaisin elää, tai mistä olen haaveillut. Viime kuukaudet on olleet ongelmien pakoilemista, viikkojen läpiviemistä ajatuksena että kohta on lauantai, saa nollata pään ja unohtaa kaiken edes yhden yön ajaksi. Sunnuntaisin päällimmäisenä tunteena on krapulan lisäksi tyhjyys, lamaannus. Ei tee mieli puhua, nähdä ketään, tai mitään muutakaa. Mä makasin eilen kaksi tuntia samassa asennossa ja tuijotin tyhjyyteen. Ei itkua, ei hymyä. Maailma oli pysähtynyt.

Nyt on taas maanantai ja olen lähdössä töihin. Sama lamaantunut tunne sisälläni. Tunnin kuluttua mun täytyy jo hymyillä asiakkaille, olla aurinkoinen, iloinen ja pirteä.

 mä en halua joutua avaamaan joka kerta tölkkiä hymyilläkseni.

Mä päätin eilen että korkki saa pysyä kiinni nyt niin kauan, että voin sanoa juovani vain pitääkseni hauskaa, en yrittäen hukuttaa murheita viinaan. Tää ei voi jatkua näin, mä en vaan jaksa. Riitoja, huutoa, tappelua.

Jos haluat tulla niin älä tuu
jos juot ota kulaus ja jätä se sikseen
vain sivistymättömät vapautuu
näin Kristiina puhuu

Jos oot jotain mieltä sulje sun suu
niitäkin on jotka puhuvat ammatikseen
viisas tottuu ja sopeutuu
näin Kristiina puhuu  -maija vilkkumaa

Humala nousee, tunnen päässäni humisevan tunteen ja unohdan hetkeksi murheet. Muutamia tunteja myöhemmin mä olen täysin sekaisin. Muistikuvat on pelkkiä fläsäreitä sieltä täältä, ei mitään selkeää. Ilta päättyy sammumiseen suihkun lattialle, josta mies oli käynyt herättelemässä sen huomattuaan. Mä olen vajonnut niin pohjalle.

Mun elämänhallintani on kadonnut kokonaan, mä en jaksa välittää mistään. Kaaos kasvaa sekä päässäni että konkreettisesti elämässäni, en enää saa otetta mistään. Krapulan hieman hälvettyä jäljellä on vain tyhjyys. Riidoissa huudetut sanat ovat jääneet ilmaan leijumaan kuin terävät, näkymättömät veitset, ja jatkuvasti saa varoa ettei osuisi niihin ja saisi lisää haavoja. Tunnen itseni tunteettomaksi, kuuntelin toisen huutoa ja raivoa ja koin olevani täysin turta. Mä olin ansainnut kaikki sanat, olisin ansainnut paljon pahempiakin. Mä olen ollut täysin välinpitämätön tuota miestä kohtaan, en ole aikoihin pystynyt olemaan aidosti läsnä, en välittämään enkä rakastamaan. Mä olen haahuillut zombina eteenpäin päivästä seuraavaan odottaen vain että aika kuluisi ja selvittäisi ongelmat puolestani.

Kyyneleet valuvat poskia pitkin enkä oikein edes tiedä miksi. Mä en tiedä mitä tehdä, tiedän ettei elämää voi jatkaa ja elää näin, mutten saa otetta mistään, en pysty keräämään tavaroita ja lähtemään, en ole kuitenkaan valmis menettämään tätä kaikkea. Silti mä en pysty myöskään jäämään.

Mä en vaan enää jaksaisi tätä pahaa oloa, miksi on satuttava näin kovaa.