selkään tullut on ennenkin, minä käänsin posken ja puolustin

Tummien vetten alla. Hiljalleen alaspäin viettävässä virrassa näet ajan lipuvan ohitsesi. Ajan, joka kulkee joskus hitaammin, joskus nopeammin. Pysyvän ajan käsite on ehkä sittenkin vain ihmisen luoma illuusio, mielikuva johon tukeutumalla sä voit juosta päivästä toiseen samaa kierrostasi.

 

Sä näet kuvajaisesi veden pinnasta, mutta tunnistatko sitä oikeasti? oletko se sinä, vai onko se hahmo, joksi sä olet muuttunut yrittäessäsi miellyttää muita, juosta niiden pillin mukaan. Miksi sä juokset? Miksei koskaan riitä että sinä olet sinä? Josset sä kelpaa niille, jotka kuiskii sun selän takana hiljaa, niin miksi välität? Ja jos ne tulee sun eteesi, mikset työnnä niitä syrjään? Miksi sä annat jonkun sun elämässä täysin yhdentekevän henkilön talloa sut maahan?

Älä sano että pelkään elää elämää etten uskalla yrittää sillä nähneet on niin paljon nää että keinutuolini pettää

selkään tullut on ennenkin minä käänsin posken ja puolustin vielä käännän toisenkin -j&j

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.