Tummissa varjoissa juoksevat. Hiipivät vetten päällä, hyppien kiveltä toiselle, kantojen yli kaatumatta vaikka sä itse kompuroitkin. Menneisyyden aaveet, joita sä et saa hengiltä vaikka sä teet kaikkesi. Aina, kuin varkain, huomaat niiden hyytävät sormet kurkullasi, ja ne puristavat yhä liian lujaa. Sä luulit naiivisti haudanneesi ne syvälle, mutta ne jäivät kuin ivaten leijumaan pinalle, vaikka sä itse vajosit syvemmälle.
Tilanteissa, joissa tajuat, ettei kontrolli ole enää sulla, vaan sun pitäisi uskaltaa luottaa, ahdistus saapuu varjoista eteesi ja yrittää ottaa sut väkisin valtaansa. Kun sä yhtäkkiä tajuat todella rakastavasi, ja jopa ikävöiväsi toista ihmistä, alkaa sun mieli keksiä satuja miksi se ei kannata. Ei se sua kuitenkaan halua. Ethän sä ole edes kaunis. Sillä olis parempi ilman sua. Mikset vaan luovuta ennen kuin sattuu?
Yhtäkkiä sun mielesi onkin sun pahin vihollinen, joka yrittää työntää sut kauemmas muista. Mikä ironisinta, tajuan tän oikeesti vasta nyt, jo aika monta virhettä tehtyäni. Miksi joskus järjellä ajattelu on niin vaikeaa, ettet vaan jaksa edes yrittää. Ahdistus, joka sut ottaa hallintaan, on kuin viitta, joka puristuu liian tiukasti ympärillesi. Raskas kangas, jonka läpi sä et enää näe etkä kuule mitään. Niin vahva ettet edes kunnolla voi hengittää.
Mutta mä olen päättänyt. Mä revin sen viitan, silppuan paloiksi ja poltan tuhkaksi. Mä en enää jaksa olla sen hallinnassa, enkä halua sen tuhoavan enempää.
