Kuukausi: elokuu 2016

 "Ja niin  voi syynä olla aamuyöt tai viini
     mä jäin mun unelmiini  tarrauduin niihin kiinni
           joo ja maa kiersi aurinkoo" 


Joskus aamuyöt ja niiden hiipivä hiljaisuus puuduttavat sinut paikalleen. Kaikki päivällä tapahtunut on jo historiaa, seuraava aamu tulevaisuutta ja juuri nyt, ei sen enempää yhtään mitään. Voiko katsoa itseään peilistä ja hymyillä? Uskallatko edes kohdata oman katseesi? Kalpeita haamuja, muistikuvia ja täydellistä tunnottomuutta.

Seuraavassa hetkessä tunnet kuinka ote hengityksesi ympärillä kiristyy. Ulkoisesti mikään ei ole muuttunut mutta kuristava tunne kaulan ympärillä kasvaa, hengitys muuttuu katkonaiseksi, kädet alkavat vapista ja tunnet kuristuvasi.Miten periaatteessa oma päänsisäinen ongelma heijastuu kuitenkin niin fyysisiksi oireiksi ja hallitsevat elämää liikaa.

Ja ehkä juuri sen takia viikonloppujen aamuyöt tai viini helpottavat oloa hetkellisesti, paha olo poistuu tai hälvenee, turruttaa pahat ajatukset. Se ei silti saisi olla ratkaisu mihinkään.

Vahvimmankin kuori pettää joskus. Tää viikkoon ollut tosi vaikea, ja kauan kauan poissa olleet paniikkikohtaukset ovat taas värittäneet päiviäni pahaenteisen mustalla sävyllään. Tänään yksinkertaisesti tuli stoppi. Mä en vaan jaksanut taistella sitä vastaan, kun yksi melko uusi ystäväni oli mulla asiakkaana. Mä vaan romahdin, sanat tuli ulos. Mä en jaksa, mua vaan itkettää, mua ahdistaa, tää pahenee. Mä’ en vaan pysty tähän, kyyneleet valuivat poskia pitkin. Samalla hetkellä mua jo hävetti, oma lapsellisuuteni, omat paniikkikohtaukset, kaikki tää miksi kerroin siitä. Luulin vaan kaatuvani ja hukkuvani tähän, kunnes Lindan sanat pysäytti mut. Mä olen huolissani susta, mä en tajunnut että sun oli niin huono olla. mä luulin että se antaa mun vaan kaatua ja hävetä, mutta yhtäkkiä se olikin vierellä, tukena, turvana. Sitä kiinnosti mun vointi, mun paha olo ja se halusi auttaa. Kiitollisuus ja helpotus siinä tilanteessa oli jotain sanoinkuvaamattoman suurta.

Yleensä mä osaan näyttää pirteältä, iloiselta ja reippaalta töisä. Tänään eilen kolkuttelemaan alkanut paniikki kuitenkin oli jo liian vahva, mä tiesin että henkeä alkaa kohta ahdistamaan kuten viime yönäkin. Suurinta onnea elämässä on ystävät jotka kannattelevat, pitävät kiinni kun itse ei jaksakaan.

Silti mä häpeän omaa heikkouttani.

Hiljaisuuden tulessa palavien sanojen voima. Säälimättömät, kasvoja nuolevat liekit saavuttavat, vaikka yritätkin juosta karkuun. Kuin hidastettuna, ottavat sinua kiinni vain vangitakseen, kiduttaakseen pimeyden kasvattiaan. Mielen valtava voima, loputon pimeys ja tyhjyys sulkee silmäsi. Sokea savu pysäyttää sinut, huutaisit jos äänesi kuuluisi kaiken pauhun yli. Kukat ovat kuihtuneet, kuolleet jo aikoja sitten, muistoja vaille maailmasta kadonneet, ja itse niiden mukana.

Liian haurasta, liian särkyvää. Palaset ovat sinulla, valinnat omiasi. Tämän pelin ohjain on käsissäsi. osaatko säilyttää ne ehjänä? Entä jos pudotat lasin lattialle? Vaikka kokoaisitkin kaikki sirpaleet, ei särkyneestä koskaan tule vahvempaa kuin alkuperäinen. Jos valitset väärän napin, peruminen voi olla myöhäistä. Taistelua tilasta ja ajasta. Vanhoja, unohdettuja haamuja. Mustattuja päiväkirjan sivuja. Kiellettyjä ajatuksia.

Voi vittu, kun joskus se rasittaa, en maata kestä, en maailmaa, vaan hänenkö niskaan velkani sälytän. Niin kasvot peilistä pakenee, tyhjät silmät eilistä katselee. Mitä sainkaan minä ja mitä saikaan hän: Risaisen elämän.  Juice Leskinen

Väsyttää, turhauttaa. Ohjeita, neuvoja, parisuhdesääntöjä. Yrittäkää vielä. tehkää aikaa toisillenne, ohi toi menee, kaikilla on tollasta.. Mistä helvetistä muut ihmiset tietää mitä kahden ihmisen väillä tapahtuu? Miksi neuvoja riittää aina. Mä olen niin väsynyt. Tähän, kaikkeen. Autossa yksin itkuhanat murtuvat ja mä ajan vielä yhden metsätien kautta kotiin, kohta viiskyt kilsaa kierrelleenä vain ettei tarvi mennä kotiin. Mä en pysty. Mä en pysty meneen vanhemmilleni koska mä murtuisin, haluaisin vaan tehdä peitoista pesän kotisohvalle ja jäädä sinne. En mennä kotiin en oikeastaan yhtään mitään

Hävettää kirjoittaa tän nimiseen blogiin, koska tämän hetken todellisuus on eläminen kolmioleipien ja lightbatteryn voimin. Ruokaa olen tehnyt viimeksi kohta neljä viikkoa sitten, sekoittanut tonnikalan ja raejuuston sekä keittänyt perunat. Mä en jaksa. Elämä lipuu mun silmien edessä ja mä haluaisin huutaa, unohditte mut matkasta. Töissä vedän kestohymyn kasvoille ja yritän esittää iloista ja reipasta. Oikeasti mä toivon että saisin vaan lysähtää hetkeksi lattialle, ja kumpa joku tulisi ja korjaisi pois.

Mä tiedän että yhteinen aika on 90 prosentin vastaus jokaiseen suhdeongelmaan, siltä ainakin kuulostaa. Entä jos ei halua? Entä jos siitä vaan ahdistuu, haluaa ja tarvitsee tilaa ennen kuin satuttaa toista vielä pahemmin? Näkee jo painajaisia yhteisistä viikonlopuista, salasanoista ja yhteisestä musiikkimausta. Ei ole mitään meitä, on vain minä ja sinä. Kun toisen mustasukkaisuus menee rajan yli, iskee itselle vastareaktio; aiheutetaan sitten jotain mistä olla mutasukkainen. Lapsellista, tiedän.

Mä vaan tuijotan kelloa ja tiedän että pitäisi olla jo matkalla, mutta istun silti tässä. Joudun ajaan aivan liian lujaa kiriäkseni. Mua ei jaksa kiinnostaa. On nälkä, mutten saa tehdyksi elettäkään ottaakseni ruokaa. Mitä väliä. Kohta mä nousen, pyyhin taas yhdet itkut ja korjailen kajalrajaukset vahvemmiksi, kuin mikään ei voisikaan satuttaa.

lehden selaan, maailmaa tarkkailen

Pelin pelaan, korttiin viimeiseen

Ja vaikka maailman ääriin mä vuokses sun matkasin. Tiellä kuoleman, porteilla helvetin poikkesin. Ei tarvi todistaa mun mitään, se toinen saa sut kyllä pitää. En katso taakseni, mä elän itselleni  -popeda

Joskus itkun purot vaan aukeavat niin yhtäkkiä, ettet ehtinyt edes valmistautua. Jo unohduksiin jäänyt paniikki ottaa valtaansa ja tunnet tukehtuvasi, haukot happea tuntematta että saat sitä.

Viimeiset viikot ovat olleet raskaita hengittää. Töissäkin on ollut pitkää päivää, mutten nyt  tarkoita sitä. Kotiin on ollut vaikea tulla, ja kaikki arkinen on jäänyt jaksamattomuuden alle. Koti on kaaos.

Risteys, josta lähtee kalteva polku yhteiselle matkalla, tai mutkainen, ennalta arvaamaton tie yksin suuntiinsa. Päätöksiä.

kaksi lastua vain
kellui ajan virrassa rinnakkain
hetkisen kahden halki
päivien kimalluksen
läpi vuosien
ne seilaili pelottomana
lailla laivueen kunnes sammui
moottorinsa tuuli yhteinen

-Kaija koo

Mistä tietää ketkä parit on tarkoitettu yhteen? Onko ihmisiä jotka on luotu toisilleen, vai onko kaikki ehkä kohtalon harhaa, vahvaa tahtoa ja nieltyjä kyyneliä? Kuka määrittelee väärän ja oikean, kuka sanoo ettei oikea aika lähteä ole juuri nyt? Kenellä on valta päättää toistensa elämästä, kun niin paljon on kiinni niissä päätöksissä

Mulle annettiin tänään vertaus. Minut miellettiin yliempaattiseksi ihmiseksi, joka ei ehkä osaa vain tehdä päätöstä, ei ole rohkeutta toimia;

Liian empaattisen ihmisen ystävä putoaa kaivoon. Empaattinen hyppää perässä koska ei kestä toisen kärsimystä. Sympaattinen ystävä taas hakee tikkaat, jotta toinen voi nousta niitä ylös

Jokaisella pitäisi olla mahdollisuus tuntea itsensä kokonaiseksi yksin, ei ripustautua toiseen tai elää toisen kautta. Ei ole meitä, on vain minä ja sinä. On rakkautta, joka lyhistäät toisen, kun ei pysty kantamaan taakalta tuntuvaa lausetta siitä, että on jonkun koko elämä. Ihmisen on saatava tuntea itsensä ehjäksi yksinkin.

On ihmisen lapsella kuvana vain
Kasvoja menneisyyden
Kun hyvän ja kauniin mä sinulta sain
Hain syitä tuomita itseni luovuttamaan
Muistot väkevät lauseiksi taas puetaan

-Anna Eriksson

Joskus ihminen murtuu omien ajatuksiensa alla. Elämässä tehtävät valinnat määrittelevät sen, kuka olet. Teot kertovat sanoja enemmän. Sanoja, jotka niin usein ovat pelkkää helinää korvissa, vailla mitään painoarvoa. Vailla edes tarkoitusta. Sanoja, joita on helppo lausua tarkoittamasta niistä yhtäkään. Täytyy varoa katsomasta silmiin, josta peilaava sielu kertoisi kaiken olevan suurta valhetta.

Haluaisit olla ehkä hetken yksin, omien ajatusten kanssa, tehdä päätökset itse. Pelkoa riuhtaista itsensä vapaaksi. Katumusta, ettei osaa olla onnellinen hetkessä vaan tahtoo irti. Epäilyksiä, kannattaako elämä jos sen muuttaa ja pudottaa pohjan pois nykyhetkestä. Orastavaa kaipausta tuntemattomaan.

Liikaa rakkautta ja tunteita rikottavaksi. Liikaa elämänhalua lukittavaksi. Liian monia satutettuja lauseita ja liian monia kysymyksiä ilman vastausta. Liikaa pelkoa pettymyksen tuottamisesta.

Haurasta. Taistelua oikeasta ja väärästä. Kuka määrittelee mikä teko on liikaa, kuka punnitsee hyvän ja pahan. Kenellä on uskallusta ja valtaa elää omaa elämäänsä, uskallusta heittäytyä tulevaan ilman turvaköyttä.

Eihän täällä tietää voi, mihin autoon sitä joskus nousee, mihin ajetaan. Ota minut kyytiin sillä mä tiedän, elämä on lyhyt, vie mut mihin vaan. Tää onhan viimeinen kerta penkalla rakkauden? Sanan tuot, kuulen ja uskon sen.

Sano, etten milloinkaan joudu enää palaamaan Sydänten kaupunkiin, missä kaikki luulot pois riisutaan

Sano, etten milloinkaan joudu alle sen tikaritaivaan Valottoman valon luo Sano mulle, etten enää koskaan

 

Tummassa puussa kuihtuneet lehdet. Valheiden verkoissa vankina olleet, risut kuin kapeat sormet kiertyvät oksien ympärille kasvattaen omaa muuriaa vahvemmaksi, peittääkseen sisimpänsä. Kuori kasvaa ja vahvistuu, mutta sisällä ei jaksa kauaa hengittämättä. Kukkakin kuihtuu ilman valoa ja vettä, kuin tuo vanki vailla rohkeutta nousta siivilleen.

Auringon mailleen painava hämärä levittyy sieluun luoden maagisia harhoja kasvoillemme, pakottaen hymyn kauas pois. Sen kasvot ovat lasittuneet, katkeroituneet vapaudenkaipuusta ja siitä vankilasta jonka on ympärilleen rakentanut, luullen sen olevan oikea ratkaisu

Kaukaisia haaveita kirkkaasta ilmasta jota vetää syvälle keuhkoihin, tuntea puhdistuvansa. Pelkoa riuhtaista itsensä vapaaksi kahleistaan. Helminä poskille vierivät kyyneleet, kivettyneet jo kauan sitten kylmäksi, kovaksi, vain varjostamaan katsetta. Siluetti, jonka sisus on pelkkää mustaa, pimeää. Kuiskaukseksi vaiennut huuto. Hiipimiseksi vaihtuneet harppovat askeleet. Vapaa sielu vangitussa ruumiissa, tahtoen lentää siivilleen.

Ajatuksenjuoksua perjantaiaamuun..