Kuukausi: helmikuu 2018

Sä tulit kuin valo. Pyyhkäisten tieltäsi kaiken, jyräten yli mustan jään, ja tunkeutuen salaisimpiinkin ajatuksiin. Sä sokaiset mut, mutta mä haluan kääntyä katsomaan aina uudelleen. Aivan kuin kevään ensimmäiset auringon säteet. Sä tiedät, että katsoessasi aurinkoon, sua alkaa aivastuttaa, ja sitten naurattaa.  Sun on pakko katsoa uudelleen, koska sä tiedät miten valo poistaa varjot ja mustat, väsymyksestä ja surusta kertovat jäljet sun silmiesi alta. Sä nouset hankikannoille ja huomaat pysyväsi pinnalla.

Sä olet mulle se valo, joka nostaa mut ylemmäs. Mä tiedän, että sun halatessasi, palaset loksahtelee kohdalleen. Rikottu onkin taas asteen ehjempi. Sä teet sen, mihin en enää luullut kenenkään pystyvän. Sä näytät mulle asiat jotka luulin unohtaneeni. Sä saat mut tuntemaan tunteita, jotka luulin kadottaneeni jäljettömiin.

Mä en ole helppo, mä olen helvetin hankala. Mä olen välillä niin ahdistunut että kaikki järkevät ajatukset on lukittu multa. Ja silti mä toivon enemmän kuin itsekkään uskon, että sä pitäisit kiinni. Ja tällä kertaa minäkin aion pitää.

 

Sä olet mulle enemmän, kuin annan ymmärtää. Minä pyydän, ole siinä, siihen jää <3

Mun ympärillä, ikuinen hiljaisuus, mut kadut puhuu mulle. Ja mä kirjotan mun nimee seinille, et must jäis jotain tänne. Ja läpi betonin, aina kuulen musiikin. Ja laulut joissa kerrotaan, siit kuinka mä teen väärin

Mää pelkään silmittömästi yksinäisyyttä. Mun on vaikee olla jossei puhelin piippaa, jossei kellään oo mitään missä tarvii mun apua tai jos vaan koen olevani yksin. Toisaalta myös pelkään läheisyyttä enkä osaa olla rennosti siinäkään. lopulta mä sählään vähän joka suuntaan ja ihmettelen miks asiat on taas niin helvetisti sotkussa.

Mä ihastun, haluan jotain pysyvää. Heti kun saan vastakaikua tunteilleni, pelästyn ja peruutan taas takavasemmalle. Ennen kuin kukaan oikeasti ehtii välittää. Mun on vaikee luottaa ja vaikee heittäytyä. Toisaalta elän liiankin hetkessä, toisaalta vatvon asioita ja pelolla pilaan ne jo ennalta.

Mä olen saanut uuden mahdollisuuden korjata virheet joilla pilasin yhden ihanasti alkaneen ihmissuhteen vuosi sitten. Mä en halua sössiä uudelleen.

Tyhjyyden kalpeat kasvot tuijottavat takanasi. Tunnet silmät selässäsi, mutta kun käännyt, et näe mitään. Sun omat pelkosi, itse itsellesi manatut pirun kuiskivat korvaasi sanoja, joiden tiedät vain hajottavan. Sä yrität huutaa, mutta tiedän sen olevan turhaa, kukaan ei kuitenkaan kuule.

Hullu, ne sanoo. Sairas, antaa sen olla.

Sodan jälkeen maailma on hiljaa. Ehkä sotaa ei koskaan oikeastaan ollutkaan, ehkä kaksi rikkinäistä vain löysi toisensa melun keskeltä, tarrautui kiinni kuin hukkuva oljenkorteen, ja lopulta hukutti molemmat. Pelko siitä ettei koskaan voisi olla tarpeeksi. Että kipua on mahdoton selättää. Helpompaa olla yksin, niin ettei kukaan oikeasti nää sun silmien taakse.

Sä pelkäät niin paljon luottaa, pelkäät, että juuri kun uskallat tukeutua ja nojata toiseen, sut kampataan maahan ja potkaistaan hiekkaa päälle.