ei taivaast vaan täältä maan päällisest helvetist.

Lentohiekkaa. Juokse, vittu juokse!! Mutta ei se mitään auta. Hiekka katoaa jalkojen alta kuitenkin ja sä lennät helvetisti naamallesi, sua sattuu, ja joku huutaa vaan ja käskee juosta uudelleen

Ahdistusta, paniikkia, lääkkeitä, sameaa oloa. Sitä samaa vitun hymyä jolla sä peität kaiken paskan, kukaan ei nää mitä sun sisällä velloo, ei nää vihaa, ei pelkoo, kipua, ahdistusta, ei mitään kun sä vaan hymyilet, tai kovetat kuoresi niin että herätät sen kunnioituksen ja pelon muissa.

Kengät revitään jaloista, valot sammutetaan, sun matkasta tehdään paskaa, mutta juokse vittu juokse.

Tyhjyyttä, mustaa syvää vihaa ja kadonneita tunteita, kadonneita tunteja, unohdettuja hetkejä, riitoja. Kun ne kaikki kaatuu  päälle samaan aikaan etkä sä vaan jaksa. Ei kukaan jaksa aina. Sun täytyy vaan löytää tarkoitus sille että sä juokset, juokset ja juokset eteenpäin. Ihmisenpyörä pyörii mutta sä olet kuin hamsteri, sä vaan menet helvetisti päätymättä koskaan minnekkään, niin pitkään kunnes rajat tulee vastaan ja se pyörä lentää päreiksi häkin seiniä päin. Siinä kohtaa sä et voi enää edes juosta.

kevät, pystynkö mitään enää antaan..?

Ja mähän pystyn. Sinäkin pystyt. Elämä kolhii, lyö sinua avokämmenellä naamaan. Rakentaa sillan liian leveän ojan yli. Kamppaa sinut tasaisella tiellä ja antaa tuen kun meinaat kaatua. Katso ympärillesi. Luultavasti sinullakin on joku, johon voit tukeutua ja turvautua niinä hetkinä kun haluat vaan haudata kasvot olkapäähän ja antaa itkun tulla. Tai niinä hetkinä kun haluat jakaa naurun tai onnen hetket jonkun kanssa.

”Nätti tyttö ei uskalla syödä ja pahaa poikaa rauhottaa vaan ku se saa lyödä”

Se voi olla ystävä, kumppani, mummo, isä, äiti, serkku tai naapurin k-kaupan myyjä, mitä sillä oikeastaan on edes väliä? Välillä me kuljetaan laput niin silmillä, ettei nähdä, onko meidän läheisillä oikeasti hyvä olla? Mä sain pääsiäisenä herätyksen, näin kuinka jollain mulle niin tärkeällä alkoi tasapaino järkkymään. Mä en vielä tiedä mitenkä voisin auttaa, mutta ainakin olen läsnä <3

”Pelastakaa mut, kun mä vangiksi jään, jos sä kuulet mun huudon, melun alle jääneen, se on viimeinen viesti, ja mitä jäljellä on katoaa”

Kun viime syksyllä mun oma mieli alkoi järkkyä, ja mun papereihin lyötiin diagnoosiksi paniikki- ja ahdistuneisuushäiriö, sekä käteen lääkepurkki, tuli elämään jonkinlainen katkos, tai taitekohta

”Tuntemattomia aamul kulkee vastaan, mun lääkkeet estää mua tuntemasta”

Mä suljin lääkepurkin ja päätin että mun on pakko pureutua syvemmälle syihin, miksi oli niin paha olla, miksi ahdisti niin lujaa. Mä nielin ylpeyteni ja hain apua. Ekalla kerralla läsnä oli pelko, jännitys ja myös häpeä. Häpeä siitä etten mä pärjännyt itse. Se tunne on kuitenkin kadonnut, ja mä olen saanut elämäni taas hallintaan, langat käsiini, ainakin pikkuhiljaa.

”sinä itse teit musta tälläisen. Ei mun elämä ollutkaan sun mittainen”

Mä en ikinä olisi selvinnyt niistä ajoista yksin. Mä olisin vajonnut vaan syvemmälle mustaan, turruttavaan sumuun, ellei mulla olisi ollut lähellä ihmisiä jotka repi mut ylös sieltä.

”sain uudet haaveet ja nousin kauas päässyt oon”