Humala nousee, tunnen päässäni humisevan tunteen ja unohdan hetkeksi murheet. Muutamia tunteja myöhemmin mä olen täysin sekaisin. Muistikuvat on pelkkiä fläsäreitä sieltä täältä, ei mitään selkeää. Ilta päättyy sammumiseen suihkun lattialle, josta mies oli käynyt herättelemässä sen huomattuaan. Mä olen vajonnut niin pohjalle.
Mun elämänhallintani on kadonnut kokonaan, mä en jaksa välittää mistään. Kaaos kasvaa sekä päässäni että konkreettisesti elämässäni, en enää saa otetta mistään. Krapulan hieman hälvettyä jäljellä on vain tyhjyys. Riidoissa huudetut sanat ovat jääneet ilmaan leijumaan kuin terävät, näkymättömät veitset, ja jatkuvasti saa varoa ettei osuisi niihin ja saisi lisää haavoja. Tunnen itseni tunteettomaksi, kuuntelin toisen huutoa ja raivoa ja koin olevani täysin turta. Mä olin ansainnut kaikki sanat, olisin ansainnut paljon pahempiakin. Mä olen ollut täysin välinpitämätön tuota miestä kohtaan, en ole aikoihin pystynyt olemaan aidosti läsnä, en välittämään enkä rakastamaan. Mä olen haahuillut zombina eteenpäin päivästä seuraavaan odottaen vain että aika kuluisi ja selvittäisi ongelmat puolestani.
Kyyneleet valuvat poskia pitkin enkä oikein edes tiedä miksi. Mä en tiedä mitä tehdä, tiedän ettei elämää voi jatkaa ja elää näin, mutten saa otetta mistään, en pysty keräämään tavaroita ja lähtemään, en ole kuitenkaan valmis menettämään tätä kaikkea. Silti mä en pysty myöskään jäämään.
Mä en vaan enää jaksaisi tätä pahaa oloa, miksi on satuttava näin kovaa.