Hetken ohikiitävän ihanan <3

Syke hakkaa, jalat takovat sammaleisiin, koira juoksee sun vierellä ja ystävät ympärillä.

Sitten.

Se hetki.

Sulla on kädessä mikrofoni, ja mahdollisuus ottaa tila haltuusi

Pienen hetken sä saat irrota itsestäsi, laulaa ja nauttia ihan satasella. Pari minuuttia ilman ahdistusta, ilman pelkoa, ilman huolta, sä saat vaan laulaa.

Ihmiset yltyy taputtaan, muutama käy kättelemässä ja kiittämässä.

Sä menet ihan hämillesi ja hetken leijut tahmean baarin lattian yläpuolella.

Sulla on kädessä vesilasi ja vihdoin tajuat sen riittävän hyvin.

Sä pystyt hymyilemään, juttelemaan, tanssimaan.

Ensimmäistä kertaa päiviin, viikkoihin, kuukausiin mä muistin miksi elää <3 Mä muistin mitä kaikkea kaunista tässä on, ja muistin miksi en tarvi viinaa uskaltaakseni.

Nyt mä käperryn koiran viereen nukkumaan, kun olen tallentanut nämä sanat. Pieniä asioita, suuria tunteita<3

 

Haaveet kaatuu, ja niitä nousemaan en saa..

Kun katselee ympärilleen, ei tarvitse kuin ihmetellä, mikä vitun hyvinvointivaltio?

Mustia silmänalusia, viilleltyjä ranteita, piikitettyjä käsivarsia. Ahdistuneita olemuksia. Pakkomielteisiä katseita. Vihaa, raivoa, väkivaltaa. Lue vaikka yksi sanomalehti läpi, sieltä löytyy jo riittävästi tätä paskaa, jota elämäksi kutsutaan.

Mitä järkeä elää tämä päivä iltaan asti kun huomenna on edessä taas samanlainen. Mitä järkeä yrittää väkisin hymyillä nyt, kun huomenna sulta viimeistään isketään jalat alta.

Miksi kaikki on liian haurasta, liian rikkinäistä, liian korjaamatonta

Mä puhuin yks päivä ystäväni kanssa kuolemasta, mietittiin miten siihen suhtaudutaan. Ystäväni sanoi; Mua pelottaa kuolema, se että kaikki loppuis, jäis niin paljon kesken ja kokematta.

Mä jäin miettiin sen sanoja. Mä en pelkää kuolemaa juurikaan, mä pelkään tätä helvettiä jossa miejän kuuluisi elää ja pärjätä. Jos kaikki vaan yhtäkkiä loppuisi ja jäljelle jäis pelkkää pimeää, ei tarvisi enää tuntea tätä ahdistusta.

Mut ei oo ketään muuta joka tän mun kanssa kantaa

Kiva ilta. Takana kymmeniä, kymmeniä ajettuja kilometrejä, hymyä, nauruakin. Puhki kuunneltuja levyjä. Ystävyyttä, parhainta laatuaikaa. Sä kävelet vielä koiran kanssa ulkona ja mietit ihania asioita, yrität keskittyä niihin.

Vaikka sä kuinka yrität rauhoittua, sun kädet alkaa vapista ja hikoilla. Syke nousee, hengitys tihenee, sydän tuntuu hakkaavan rinnasta ulos. Vapina siirtyy sulla pikkuhiljaa koko kroppaan ottaen sut valtaansa. Ahdistus ottaa sinut otteeseensa isojen, kovakouraisten nyrkkien tavoin puristaen sua kuoliaaksi, tukahduttaen hengistystäsi, tehden sun olon sietämättömäksi. Sä haluat ottaa puukon ja viiltää verta valuvia haavoja kehoosi, vain jotta fyysinen kipu ylittäisi henkisen. Se ei kuitenkaan koskaan onnistu, ja yhteen laskettu olo on taas pahempaa.

Sun silmät hakeutuu lääkekaapille. Rauhoittavia. Yksi, kaksi, mitä väliä montako jos se vaan saa sut nukahtamaan ja unohtamaan sen helvetin jota sä elät pääsi sisällä. Sä joko nukahdat niihin, syvään levottomaan tyhjyyteen, tai sä taistelet aamuun, toisaalta sitä odottaen, toisaalta toivoen että se ei enää koskaan tulisikkaan, toivoen että voit kaipaamatta kuolla pois.

Jos sä kuitenkin heräät taas aamulla, sä vedät sen helvetin kestohymyn kasvoillesi ja peität tunteesi, sä vedät eteesi paksun, läpäisemättömän kilven, jottei sun oloassi nähdä, jottei sun kipua huomata. Mitä ä valitat kun kaikki on hyvin? Ethän sä edes näytä sairaalta.

 

Laske seppele piikkiaidalle, käyn nukkumaan kaupungin laidalle, siel itketään ja iloitaan kun mä uinun lämpöön kotoisaan.

feikataan, et mä oon vielä tässä

Tyhjyyden tavoittamattomat reunat? Onko olemassa taivasta, entä helvettiä? Jos on, löytääkö sen todella kuoltuaan? Mä en usko sellaiseen. On vain tyhjyys, tummaa pimeyttä, jossa ei enää tarvitse tuntea eikä olla

Ei tuntea häpeää, ei vihaa, surua tai katkeruutta, ei mitään. Vihdoinkin saa olla ei mikään, ei mitään, vain unohdettu osanen maailmankaikkeudessa, häviävä, kohta ohitettu pala elämää.

Kipua jonka uskot rauhoittavan. Pelkoa jota sä et enää tunne kuolemaa kohtaan. Koska mitä väliä. Ei kuitenkaan ole mitään. Lääkkeet alkavat vaikuttaa pikkuhiljaa saaden olon sekavaksi, tyhjiö päässä kasvaa. Jos kaikki loppuu, mun koira ei jää yksin. Sillä on paikka. Mä olen varmistanut sen kaiken varalta.

Alkuja ja loppuja, eikä sittenkään mitään pysyvää. Mitä väliä millään on, kun aika juoksee ohitsesi jättäen sinut kyydistä, paiskoen tien sivuun, josta sut voidaan potkaista aina vaan vähän syvemmälle ojaan, pois jaloista.

Mä olen vaan sekaisin. Ainahan voi leikkiä että mä olen tässä. Jos katsot tarkasti, näet ihmisen kuoret. Sisällä- ei enää mitään.

Perhonen, jonka siivet eivät kauas kantaneet

Lyökää. Repikää kappaleiksi. Jalat alta uudelleen ja uudelleen. Kuka ikinä sä oletkaan, sinä saatana joka revit narujasi, leikkien meillä. Jos kiskon tuosta, kaatuuko se? Nyt, nyt kun kamppaan, koko maailma hajoaa alla. Murretaan terveys, koko mieli, pikkuhiljaa, ja välillä kerralla lujempaa.

Mä olen väsynyt odottamaan tän loppua. Mieluummin kertaheitolla paskaksi kuin tällä tavoin, hitaasti rikkoen, murtaen viimeiseen hetkeen.

Ahdistus hallitsee elämääni, kuristava vanne rintakehällä kiristää, vain kiduttaakseen, muttei purista tarpeeksi lujaa tappaakseen, Mä en tiedä olisiko silläkään enää väliä. Syke nousee, vapina lisääntyy, tekee mieli repiä hiukset päästä. Mä tiedän istuvani sängyllä, mutta näen itseni kuin vieras, huoneen nurkasta tuijottaen tuota vapisevaa myttyä, joka tiedän itse olevani.

Hullu.

Sairas.

Epätoivoinen.

Tyhjyys valtaa pään ja mielen, repii kahleet ympäriltään, tulee lävitseni täyttäen pääni tajunvievällä sumulla. Repii palasia rinnastani. En voi nähdä niitä mutta tunnen, kuinka kaikki se mikä minusta en koskaan tehnyt ihmisen, repeytyy pieninä palasina jättäen jälkeensä ihmisen kuoren, Tyhjän, raivoa ja vihaa täynnä olevan hengen. kaikki järkevä on vain kuvitelmaa. Maailma pyörii ja kääntyy rattaillaan ympäri tänä yönä.

kusipää kun kuolee, jossain syntyy uus..

Tehääs yks harjoitus! pure hampaat yhteen. sitten huulet. Oliko vaikeeta? Ei, niimpä. Kokeileppa sitä ensi kerran kun meinaat puhua jostakin ihmisestä valheita ja paskaa. Koska vaikket sitä ehkä ymmärrä juuri nyt, voi muutamalla sanalla olla uskomattoman kauaskantoiset seuraukset.

’Sinä vitun kusipää, voit sanoillasi tuhota toisen ihmisen tulevaisuuden kokonaan. Älä ota niin isoa vastuuta.

Sano vain asioita, tee tekoja joiden takana voit seistä.

Mä olen ihan helvetin kyllästynyt kuulemaan juoruja. paskaa joko itsestä tai läheisitä. Liian monta päivää, liian monta viikkoa olen ottanut lääkkeitä, turruttanut tunteet, pelon vihan ja ahdistuksen, ja vain nukkunut kaiken ohi. Mä en jaksa sitä enää. Ja tiedän ettei muutkaan jaksa.

Joo pitäis olla järkevä olla jo
olla aikuinen mutten oo
On anteeksi anto tärkeää
mutta jos noin kusipää kuten sä
näätkö mitään mun kädessä
voi älä viitsi nyt itkeä
niin kuin niinä päivinä
joina sä syytit’sun perhettä

mut nehän oli poissa
kun kiusasit mua
sä väitit että mitään
en oo ilman sua
näätkö tän veitsen mä oon teroittanut
miksi sä teit’sen sammutit mut

vielä vähän on aikaa pieni ikuisuus
sano se ääneen se kulta
että mä en oo huono en oo huono
kusipää kun kuolee jossain syntyy uus
mä haluun kuulla sen sulta
että mä en oo huono en oo huono

jää kaikki katsomaan meitä jää
joku räpeltää kännykkää
vieläkö sua hävettää säälittää
kaikki tää mitä teen
mä olin varma et se paranee
asiat selvii kun juttelee
ja niin mä juttelin paljon ja lisää
sä syytit’sun isää

mut sehän oli poissa kun kiusasit mua
sä väitit että mitään en oo ilman sua
näätkö tän veitsen mä oon teroittanut
miksi sä teit’sen sammutit mut

huuto nousee jostain mun takaa
ne kiskoo käteni vierekkäin
konepelti on kylmä kun sillä makaa
mä nään kun sä poistut pystypäin

Liian vaarallista leikkiä

Korkeammalle, kurota vielä vähän ylemmäs, vielä vähän lisää, kyllä mä kannattelen.. ja juuri kun uskallat hieman luottaa, sut pudotetaan naama edellä asvalttiin, sä tunnet kuinka sun kaikki toivo, usko ja luottamus rusentuu murskaksi, ja susta jää jäljelle kasa, joka jonkun taas on kerättävä, jotta pääsisit jaloillesi. Vain pudotaksesi uudelleen.

Tuntuu että jossain meitä ylempänä joku repii narujaan, me ollaan sen sätkynukkeja ja leikkikaluja, joilla se pelleilee, kokeilee paljonko kestetään ja pudottaa kuitenkin maahan liian korkealta.

Jatkuvaa kilpajuoksua huomiseen, kipua, ahdistusta, pelkoa. Yritystä päästä jaloilleen ja liian korkeita pudotuksia

Ihmisenpyörä, jossa sä juokset hullun lailla ja yrität päästä huomiseen

Kuinka monta kertaa alusta voi alkaa?

Leijan lailla lentää voit kunnes naru katkeaa.

Joskus vaan helvetti riittää. Tulee raja vastaan, haluaisit vaan lyödä nyrkkisi läpi jostakin, tai ehkä niistä kaikista, mutta tiedät että niinkään et voi toimia. Kohdistat siis vihan itseesi. Kun olet niin päissäsi, ettei ajatus enää kulje eikä järki kerro mitä tehdä, otat lisää lääkkeitä jotta olo helpottaisi, tai jotta edes nukahtaisit ettei tarvisi jaksaa tätä vitun paskaa enää päivääkään.

Sä yrität muuttaa toiselle paikkakunnalle, jotta pääsisit pakoon, muttet saa edes tavaroita laatikkoon kun kuulet ensimmäiset valheet muuttosi syystä

ihan sama mitä teet, jengi ohi kävelee

Joskus ihminen tarvisi uuden alun, uuden mahdollisuuden tehdä parempia valintoja ja muuttaa elämänsä suuntaa

Ja läpi betonin, aina kuulen musiikin. Laulut joissa kerrotaan, siitä kuinka mä teen väärin

Joskus vaatisi aikaa saada elämä takaisin raiteilleen, kun vaan ensin löytäisi ne raiteiden päät ja tietäisi mistä aloittaa.

Täst mä en selvii, ja mä tajuan sen. Mut ei oo ketään muuta joka tän mun kanssa kantaa Mä en selvii, mut hetken voitko leikkii et mä kuuluisin sun syliin?

valo tekee kiilan sysipimeään

Joskus kun tunnet ja luulet, että kaikki kaatuu ympärillä, pimeys laskeutuu peiton tavoin ja kietoo sinut kuristavaan otteeseensa, tukahduttaa hengityksen, tekee ilmasta paksua ja takerruttaa sen kurkkuusi, sä olet valmis luovuttamaan, valmis jättämään kaiken taaksesi ja vain katoamaan.

Niinä hetkinä sun on mahdotonta yrittää ajatella järkevästi, sun fyysinen kykysi toimia romahtaa täysin, hallitsematon vapina väsyttää sua liian nopeasti, sä haukot henkeä saamatta ssitä kunnolla, sun päässä pyörii.

”yksinäinen päältä jäinen, rakkaudessa kerjäläinen, kengät kuljettaa ja hiertää”

Odota hetki ennen kuin toimit. Asiat voivat muuttua. Tukehduttava peitto voidaan polttaa, rautakengät jaloistasi hitsata kiinni maahan, mutta sä voit saada siivet selkääsi. Joskus kaikista synkimmällä hetkellä kun sä kävelet reunalla, pelaat elämällä vaarallista entten tentten teelikamentten-peliä yrittäen päättää tulevaisuudesta ja onko sitä, asioilla on mahdollisuus kääntyä.  Joskus valo tekee kiilan sysipimeään, ja sitä seuraamalla sä voit vielä päästä pois pimeydestä.

”ja sen kodissa jossakin ne, soittivat jo poliisille, ja se yksi paskiainen katuu mutta anteeksi ei saa!  Hei tie vie mut kaupunkeihin kyliin, bensan hajuun valoviidakkoon. Hei tie vie mut reunalle ja yli..” -maija vilkkumaa

se mikä kauniiksi tarkoitettiin

luotettiin ehkä liikaa, siihen että aika korjaa, se minkä vuoksi nähtiin, niin kovin paljon vaivaa, että hajalle saatiin..

Loputtoman pitkät päivät, ahdistusta täynnä olevat yöt, liian nopeasti tulevat aamut, lyövät kasvoihin kuin teräs, viillelleen näkymättömiä haavojaan, repien rikki kaiken ennen ehjältä näyttäneen.

Miksi koko ajan lyödään lisää? Kaikki kaatuu, palanen kerrallaan hajottaen lopulta kaiken mitä koskaan on ollut. Jäljelle jää tyhjyys, pimeys, loputtomuus ja kuitenkaan ei yhtään mitään

Rintakehän ympärille puristuva polttava kehä kuristaa, hajottaa. Kukaan muu ei näe mitään, sä tunnet kuitenkin kaiken niin vahvasti, elävästi.

Ei ollut tarkoituksenani pelästyttää
mutt huomasin et sua alkoi epäilyttää
Oon hullu kai
se lukee papereissain