Selkä vasten seinää. Sä tiedät että periaatteessa sun on mahdotonta kaatua, mutta silti koet että jalat eivät kanna, eivät pidä sinua pystyssä. Vähän saman sä aiheutat mulle. Käytännössä tiedän etten mä mihinkään kaadu, koska otat vastaan, mutta on ihan helvetin vaikeaa luottaa siihen että sä todella olet takana jos suljen silmät ja vain uskallan luottaa. Sua ehkä naurattaa mun haparointi, mutta voin kertoa, että olen välillä ihan kauhuissani. En uskonut että tulisin enää koskaan välittämään, ehkä rakastamaankin. Mä sain niin paljon kuulla olevani tunnevammanen, pakeneva, pelkuri, että aloin uskoa siihen itsekkin. Mä aloin rakentaa siitä suojakuorta itselleni. Että voin olla ihan hauskaa seuraa, voin nauraa ja katsoa silmiin, mutta ne silmät olivat tyhjät. Mä petasin itselleni valmiiksi epäonnistumisia, varmistamalla, etten alkanut välittää oikeasti kenestäkään.
katse niin varma, että mä en huomaa edes pelätä, vaikka mä tiedän että tää maailma on mennyt sijoiltaan. Sä näet valoa siellä missä tie katoaa pimeyteen. ja poimit syliisi siipirikon, pilvistään pudonneen
Mua pelotti liikaa ajatus siitä, kuinka kaikki voisi romahtaa pienessä hetkessä, ja aloin ajatella, etten halua enää luottaa, ettei vedetä turpaan.
Sitten sä tulit siihen, niin varmana, niin päättäväisenä, ettet sä antanut mulle enää tilaisuutta pelätä. Sä käskit mun luottaa, ja uskaltaa, sä lupasit ettet sä anna mun kaatua. Ja mä yritän luottaa.
Siksi etsisin sua laitakaduilta, kellareista, syrjäkortteleista, sun nimes kirjottaisin paidan rintaan, että tuntisit mut, etten hukkuisi ihmisvirtaan. jos sä tarvitset mua.