Heitit hiekkaa suoraan mun silmiini

Tyhjyyden kalpeat kasvot tuijottavat takanasi. Tunnet silmät selässäsi, mutta kun käännyt, et näe mitään. Sun omat pelkosi, itse itsellesi manatut pirun kuiskivat korvaasi sanoja, joiden tiedät vain hajottavan. Sä yrität huutaa, mutta tiedän sen olevan turhaa, kukaan ei kuitenkaan kuule.

Hullu, ne sanoo. Sairas, antaa sen olla.

Sodan jälkeen maailma on hiljaa. Ehkä sotaa ei koskaan oikeastaan ollutkaan, ehkä kaksi rikkinäistä vain löysi toisensa melun keskeltä, tarrautui kiinni kuin hukkuva oljenkorteen, ja lopulta hukutti molemmat. Pelko siitä ettei koskaan voisi olla tarpeeksi. Että kipua on mahdoton selättää. Helpompaa olla yksin, niin ettei kukaan oikeasti nää sun silmien taakse.

Sä pelkäät niin paljon luottaa, pelkäät, että juuri kun uskallat tukeutua ja nojata toiseen, sut kampataan maahan ja potkaistaan hiekkaa päälle.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *