Sinä oot, usein vieras muiden joukossa..

Peililasin yllä tanssimista. Kaunista, taianomaista katsoa, mutta se satuttaa. Kipu joka viiltää joka askeleella. Joka ainoa piruetti saa sut näyttämään paremmalta, kauniimmalta,  mutta joka hetki haavat pureutuvat syvemmin ihoon, valuttaen lopulta veresi kuin akryylimaalin tasaiselle pinnalle.

Mitä pidempään sä yrität olla vahva, yrität kantaa roolia jonka luulet sulle jonkun laittaneen, sitä syvemmälle sä vajoat. Lopulta, kun sä et jaksa enää, voimat on loppuneet ja sä vaan hajoat, alat katsella ympärillesi, alat etsiä syyllisiä ja miettiä kuka sut laittoi siihen muottiin. Siinä kohtaa sun ympärillä ei ole enää ketään, ei ketään ketä syyttää siitä. Ainoastaan sun oma kuvajaises siitä hennon peililasin pinnasta muistuttaa, kuinka sä olet itse ajanut itseäsi vaan syvemmälle.

Sä voit syytellä muita vaikka koko elämäsi. Kuinka sun ahdistuksen syynä on eksä, äiti, veli, naapurin koira, tai neljätoista vuotta sitten haudattu isoenosi. Syytä vaan, jos kuvittelet sen auttavan. Voin kertoa, ei se auta. En halua yleistää, ja ymmärrän toki, että kuten itsellänikin, tietyt elämäntilanteet vain painavat joskus pinnan alle eikä silloin yksinkertaisesti jaksa yrittää.

Kuitenkin jos pysähdyt hetkeksi miettimään, huomaat, tai ainakin mä huomaan itsessäni, tiettyjä käyttäytymismalleja joiden mukaan elän, joiden mukaan toimin riippumatta onko kyseessä parisuhde, kaverisuhde, ihan mikä tahansa.

Mun on helppo tutustua ihmisiin, saan yleensä nopeasti keskustelun aikaan ja hetken mä kuvittelen miten helppoa on päästää lähelleen, Lopulta ne ihmiset, jotka oikeasti näkee mut kokonaan, ne joille mä en ole vain iloiset kasvot, ovat aika vähissä. Enkä mä haluakkaan niitä enempää. Mä tunnen silmitöntä pakokauhua ja ahdistusta, kun huomaan jonkun haluavan jotain vakavampaa mun kanssa. Mä lukkiudun kuin simpukka ja työnnän ihmiset kauemmas. Tajusin vasta hiljattain toistavani tätä samaa kaavaa kerrasta toiseen.

Kuinka pelkään luottaa ja kuinka pelkään antaa ohjat jonkun toisen käsiin. Ja ei, mua ei ole satutettu ollenkaan niinkuin mun käytöksestä vois kuvitella. mä olen satuttanut itse häipymällä, ja nyt pelkään enemmän omaa käytöstäni. Masentavaa, ja samalla kannustavaa on kuitenkin se, että ratkaisun avaimet on koko ajan mulla kädenulottuvilla, kunhan vain osaisin käyttää niitä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.