Elämä kulkee. Välillä leijun mukana sen pinnalla, välillä raahaudun perässä kuin ongenkoukkuun tarttunut vanha saapas. Mutta varmaa on se, ettei se saapaskaan mihinkään irtoa, korkeintaan kalahtaa malttamattoman kalastajan päähän, jos sen kiskaisee pohjasta liian vauhdilla. Samanlailla ihminen pirstoo kaiken tieltään jos se revitään irti liian nopeasti tai sen elintila rikotaan.
Ei me tästä kuitenkaan mihinkään mennä. Tässä ollaan.
Viimeisen viikon sisällä pienten lasten ja vauvojen kanssa viettämäni aika todistaa taas sen, kuinka pieni ja ihmeellinen tämä elämä lopulta onkaan. Pienet sormet omieni ympärillä, lämmin tuhina rintaa vasten. Hölmistyneet kysymykset ja uteliaisuuttaan kiiltävät silmät, vailla tietoa tän maailman pahuudesta.
Siinä pienen ihmisen kosketuksessa on kaikki. Koko maailma kiteytyneenä siihen pieneen ohikiitävään hetkeen.
Välillä mennään pohjalla, mutta pitkästä aikaa tuntuu, että ainakin aika ajoin nousee pintaan, edes hetkeksi ottamaan happea ennen seuraavaa sukellusta.
