Mut ei oo ketään muuta joka tän mun kanssa kantaa

Kiva ilta. Takana kymmeniä, kymmeniä ajettuja kilometrejä, hymyä, nauruakin. Puhki kuunneltuja levyjä. Ystävyyttä, parhainta laatuaikaa. Sä kävelet vielä koiran kanssa ulkona ja mietit ihania asioita, yrität keskittyä niihin.

Vaikka sä kuinka yrität rauhoittua, sun kädet alkaa vapista ja hikoilla. Syke nousee, hengitys tihenee, sydän tuntuu hakkaavan rinnasta ulos. Vapina siirtyy sulla pikkuhiljaa koko kroppaan ottaen sut valtaansa. Ahdistus ottaa sinut otteeseensa isojen, kovakouraisten nyrkkien tavoin puristaen sua kuoliaaksi, tukahduttaen hengistystäsi, tehden sun olon sietämättömäksi. Sä haluat ottaa puukon ja viiltää verta valuvia haavoja kehoosi, vain jotta fyysinen kipu ylittäisi henkisen. Se ei kuitenkaan koskaan onnistu, ja yhteen laskettu olo on taas pahempaa.

Sun silmät hakeutuu lääkekaapille. Rauhoittavia. Yksi, kaksi, mitä väliä montako jos se vaan saa sut nukahtamaan ja unohtamaan sen helvetin jota sä elät pääsi sisällä. Sä joko nukahdat niihin, syvään levottomaan tyhjyyteen, tai sä taistelet aamuun, toisaalta sitä odottaen, toisaalta toivoen että se ei enää koskaan tulisikkaan, toivoen että voit kaipaamatta kuolla pois.

Jos sä kuitenkin heräät taas aamulla, sä vedät sen helvetin kestohymyn kasvoillesi ja peität tunteesi, sä vedät eteesi paksun, läpäisemättömän kilven, jottei sun oloassi nähdä, jottei sun kipua huomata. Mitä ä valitat kun kaikki on hyvin? Ethän sä edes näytä sairaalta.

 

Laske seppele piikkiaidalle, käyn nukkumaan kaupungin laidalle, siel itketään ja iloitaan kun mä uinun lämpöön kotoisaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.