Tyhjyyden tavoittamattomat reunat? Onko olemassa taivasta, entä helvettiä? Jos on, löytääkö sen todella kuoltuaan? Mä en usko sellaiseen. On vain tyhjyys, tummaa pimeyttä, jossa ei enää tarvitse tuntea eikä olla
Ei tuntea häpeää, ei vihaa, surua tai katkeruutta, ei mitään. Vihdoinkin saa olla ei mikään, ei mitään, vain unohdettu osanen maailmankaikkeudessa, häviävä, kohta ohitettu pala elämää.
Kipua jonka uskot rauhoittavan. Pelkoa jota sä et enää tunne kuolemaa kohtaan. Koska mitä väliä. Ei kuitenkaan ole mitään. Lääkkeet alkavat vaikuttaa pikkuhiljaa saaden olon sekavaksi, tyhjiö päässä kasvaa. Jos kaikki loppuu, mun koira ei jää yksin. Sillä on paikka. Mä olen varmistanut sen kaiken varalta.
Alkuja ja loppuja, eikä sittenkään mitään pysyvää. Mitä väliä millään on, kun aika juoksee ohitsesi jättäen sinut kyydistä, paiskoen tien sivuun, josta sut voidaan potkaista aina vaan vähän syvemmälle ojaan, pois jaloista.
Mä olen vaan sekaisin. Ainahan voi leikkiä että mä olen tässä. Jos katsot tarkasti, näet ihmisen kuoret. Sisällä- ei enää mitään.