Lyökää. Repikää kappaleiksi. Jalat alta uudelleen ja uudelleen. Kuka ikinä sä oletkaan, sinä saatana joka revit narujasi, leikkien meillä. Jos kiskon tuosta, kaatuuko se? Nyt, nyt kun kamppaan, koko maailma hajoaa alla. Murretaan terveys, koko mieli, pikkuhiljaa, ja välillä kerralla lujempaa.
Mä olen väsynyt odottamaan tän loppua. Mieluummin kertaheitolla paskaksi kuin tällä tavoin, hitaasti rikkoen, murtaen viimeiseen hetkeen.
Ahdistus hallitsee elämääni, kuristava vanne rintakehällä kiristää, vain kiduttaakseen, muttei purista tarpeeksi lujaa tappaakseen, Mä en tiedä olisiko silläkään enää väliä. Syke nousee, vapina lisääntyy, tekee mieli repiä hiukset päästä. Mä tiedän istuvani sängyllä, mutta näen itseni kuin vieras, huoneen nurkasta tuijottaen tuota vapisevaa myttyä, joka tiedän itse olevani.
Hullu.
Sairas.
Epätoivoinen.
Tyhjyys valtaa pään ja mielen, repii kahleet ympäriltään, tulee lävitseni täyttäen pääni tajunvievällä sumulla. Repii palasia rinnastani. En voi nähdä niitä mutta tunnen, kuinka kaikki se mikä minusta en koskaan tehnyt ihmisen, repeytyy pieninä palasina jättäen jälkeensä ihmisen kuoren, Tyhjän, raivoa ja vihaa täynnä olevan hengen. kaikki järkevä on vain kuvitelmaa. Maailma pyörii ja kääntyy rattaillaan ympäri tänä yönä.