Mä oon niin sekaisin, et tiedä mitä sul on edessä. Sitoisitko sä mut sänkyyni kii, kun yritän paeta unistas hiljaa.. -Aleksanteri Hakaniemi, etsi mut
Mutta miksi pysyisit perässä? Miksi edes yrittäisit? Oon miettiny viime aikoina että onko oikeasti ainoo normi, ainoo malli se perinteinen parisuhde, elämämme loppuun asti ja aamen. Vai voiko ihminen olla kokonainen ja ehjä, onnellinen ilman rakkautta, ainakaan parisuhdemerkityksessä.
Välillä musta tuntuu etten osaa pysähtyä, asettua aloille enkä edes tahdo tehdä sitä. On aikoja jolloin kaipaa kainaloon, ja aikoja jolloin saa kokea olevansa vapaa ja itsenäinen, tuntea olevansa vahva ilman ketään kehen nojata.
Saada vapaus ihastua, rakastua, ehkä vain hymyillä ja jatkaa matkaa.
Jos kaipaa elämässä aikoja, jolloin viettää aikaa ystävien kanssa, harrastaa omia juttujaan, tehdä töitä ja olla välillä ihan itsekseen, onko se loukkaavaa toista kohtaan? Ja jos se on, miksi? Meillä jokaisella on vain yksi elämä, ja isini sanoin;
”Jos sää ton ikäsenä mietit millinkin verran ookko jonkun kanssa vaan siks ettet loukkaa toista, etkä vaan toimi sen mukaan mikä tuntuu oikeelta, sää olet kolmekymppisenä kusessa”
kiitos isi <3