”Mä halusin olla, vapaa ja yksin. Mut joku sarvipäinen lisäs siihen -äinen, musta tuli vapaa ja yksinäinen” chisu
Eikö sanota että suurimmista toiveista kumpuavat myös suurimmat pelot? Kun elää ääripäissä, ovat sekä nousut että laskut helvetin kovia, ja ne putoamiset sattuvat todella. Se ehkä selittää pelkoa tehdä päätös, jonka kuitenkin sydämmessään kokisi oikeaksi. Päätöstä jatkaa yksin? Ajatuksissani kysymysmerkin tilalla on kuitenkin piste.
On ilkeää leikkiä yrittää uskotella toiselle kaiken olevan hyvin jossei kuitenkaan tunnu oikealta. On ilkeää uskotella toiselle vääriä totuuksia siitä, että vielä rakastaa. joskus tunnen olevani päivänkakkara, rakastaa, ei rakasta, rakastaa, ei rakasta. Samaa leikkiä kuin lapsena, joskin nyt pelissä on koko elämää liikuttavat asiat, lapsena se oli helpompaa. Nyt päätökset koskettavat niin laajasti, niin montaa. Ja kuitenkin toisaalta vain meitä kahta.
Kipua, sietämätöntä piinaa päivästä toiseen. Olisi helpompaa uskaltaa vain päättää, ja elää sitten asian kanssa.
Minä olen minä
Sinä olet sinä
Ei muuta
Ei muuta
Sinä yksin sinä
Minä pelkkä minä
Se siitä
Se siitä
Mistä minä otan
voimaa, jota ilman
ei jaksa
vaan nousta
Missä olet ylpeys
mulle sanoisit:
Enää tästä et maksa
En osannutkaan lähteä
Ei tullutkaan mitään merkkiä
Enää ei oo me maailmaa vastaan
Enemmän ollaan erikseen
Miksi tässä pysyn
vierelläsi vielä
En tiedä
En tiedä
Välillä mä olen
Niinkuin paha, jota
Et siedä
Et siedä
Se aika on ohi,
kun yhdessä oltiin
enemmän
kuin erikseen
Vaikka minä tulen
lähelle ja yritän liikaa
kaikki vähenee – antti tuisku