Vahvimmankin kuori pettää joskus. Tää viikkoon ollut tosi vaikea, ja kauan kauan poissa olleet paniikkikohtaukset ovat taas värittäneet päiviäni pahaenteisen mustalla sävyllään. Tänään yksinkertaisesti tuli stoppi. Mä en vaan jaksanut taistella sitä vastaan, kun yksi melko uusi ystäväni oli mulla asiakkaana. Mä vaan romahdin, sanat tuli ulos. Mä en jaksa, mua vaan itkettää, mua ahdistaa, tää pahenee. Mä’ en vaan pysty tähän, kyyneleet valuivat poskia pitkin. Samalla hetkellä mua jo hävetti, oma lapsellisuuteni, omat paniikkikohtaukset, kaikki tää miksi kerroin siitä. Luulin vaan kaatuvani ja hukkuvani tähän, kunnes Lindan sanat pysäytti mut. Mä olen huolissani susta, mä en tajunnut että sun oli niin huono olla. mä luulin että se antaa mun vaan kaatua ja hävetä, mutta yhtäkkiä se olikin vierellä, tukena, turvana. Sitä kiinnosti mun vointi, mun paha olo ja se halusi auttaa. Kiitollisuus ja helpotus siinä tilanteessa oli jotain sanoinkuvaamattoman suurta.
Yleensä mä osaan näyttää pirteältä, iloiselta ja reippaalta töisä. Tänään eilen kolkuttelemaan alkanut paniikki kuitenkin oli jo liian vahva, mä tiesin että henkeä alkaa kohta ahdistamaan kuten viime yönäkin. Suurinta onnea elämässä on ystävät jotka kannattelevat, pitävät kiinni kun itse ei jaksakaan.
Silti mä häpeän omaa heikkouttani.
