Voi vittu, kun joskus se rasittaa, en maata kestä, en maailmaa, vaan hänenkö niskaan velkani sälytän. Niin kasvot peilistä pakenee, tyhjät silmät eilistä katselee. Mitä sainkaan minä ja mitä saikaan hän: Risaisen elämän. Juice Leskinen
Väsyttää, turhauttaa. Ohjeita, neuvoja, parisuhdesääntöjä. Yrittäkää vielä. tehkää aikaa toisillenne, ohi toi menee, kaikilla on tollasta.. Mistä helvetistä muut ihmiset tietää mitä kahden ihmisen väillä tapahtuu? Miksi neuvoja riittää aina. Mä olen niin väsynyt. Tähän, kaikkeen. Autossa yksin itkuhanat murtuvat ja mä ajan vielä yhden metsätien kautta kotiin, kohta viiskyt kilsaa kierrelleenä vain ettei tarvi mennä kotiin. Mä en pysty. Mä en pysty meneen vanhemmilleni koska mä murtuisin, haluaisin vaan tehdä peitoista pesän kotisohvalle ja jäädä sinne. En mennä kotiin en oikeastaan yhtään mitään
Hävettää kirjoittaa tän nimiseen blogiin, koska tämän hetken todellisuus on eläminen kolmioleipien ja lightbatteryn voimin. Ruokaa olen tehnyt viimeksi kohta neljä viikkoa sitten, sekoittanut tonnikalan ja raejuuston sekä keittänyt perunat. Mä en jaksa. Elämä lipuu mun silmien edessä ja mä haluaisin huutaa, unohditte mut matkasta. Töissä vedän kestohymyn kasvoille ja yritän esittää iloista ja reipasta. Oikeasti mä toivon että saisin vaan lysähtää hetkeksi lattialle, ja kumpa joku tulisi ja korjaisi pois.
Mä tiedän että yhteinen aika on 90 prosentin vastaus jokaiseen suhdeongelmaan, siltä ainakin kuulostaa. Entä jos ei halua? Entä jos siitä vaan ahdistuu, haluaa ja tarvitsee tilaa ennen kuin satuttaa toista vielä pahemmin? Näkee jo painajaisia yhteisistä viikonlopuista, salasanoista ja yhteisestä musiikkimausta. Ei ole mitään meitä, on vain minä ja sinä. Kun toisen mustasukkaisuus menee rajan yli, iskee itselle vastareaktio; aiheutetaan sitten jotain mistä olla mutasukkainen. Lapsellista, tiedän.
Mä vaan tuijotan kelloa ja tiedän että pitäisi olla jo matkalla, mutta istun silti tässä. Joudun ajaan aivan liian lujaa kiriäkseni. Mua ei jaksa kiinnostaa. On nälkä, mutten saa tehdyksi elettäkään ottaakseni ruokaa. Mitä väliä. Kohta mä nousen, pyyhin taas yhdet itkut ja korjailen kajalrajaukset vahvemmiksi, kuin mikään ei voisikaan satuttaa.