Vankina vapauden saarellaan

Tummassa puussa kuihtuneet lehdet. Valheiden verkoissa vankina olleet, risut kuin kapeat sormet kiertyvät oksien ympärille kasvattaen omaa muuriaa vahvemmaksi, peittääkseen sisimpänsä. Kuori kasvaa ja vahvistuu, mutta sisällä ei jaksa kauaa hengittämättä. Kukkakin kuihtuu ilman valoa ja vettä, kuin tuo vanki vailla rohkeutta nousta siivilleen.

Auringon mailleen painava hämärä levittyy sieluun luoden maagisia harhoja kasvoillemme, pakottaen hymyn kauas pois. Sen kasvot ovat lasittuneet, katkeroituneet vapaudenkaipuusta ja siitä vankilasta jonka on ympärilleen rakentanut, luullen sen olevan oikea ratkaisu

Kaukaisia haaveita kirkkaasta ilmasta jota vetää syvälle keuhkoihin, tuntea puhdistuvansa. Pelkoa riuhtaista itsensä vapaaksi kahleistaan. Helminä poskille vierivät kyyneleet, kivettyneet jo kauan sitten kylmäksi, kovaksi, vain varjostamaan katsetta. Siluetti, jonka sisus on pelkkää mustaa, pimeää. Kuiskaukseksi vaiennut huuto. Hiipimiseksi vaihtuneet harppovat askeleet. Vapaa sielu vangitussa ruumiissa, tahtoen lentää siivilleen.

Ajatuksenjuoksua perjantaiaamuun..

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *