Lupaan olla sun, kun päivä kääntyy iltaan, kun pöly laskeutuu, ja ollaan ihan hiljaa. Lupaan olla sun ja sanoo senkin ääneen, ei tuu tarpeeks sanottuu <3
Tasan kaksi vuotta sitten tein tän lupauksen, en tosin Nopsajalan laulun tahtiin vaan ihan omilla sanoilla, mutta ne on mielessäni pyhällä alueella, jonka kirjoittaminen nettiin tuntuisi paitsi typerältä, myös mauttomalta. Loppuviimeksi ne suurimman rakkauden hetkellä annetut sanat ja lupauksen sulkeutuvat kahden ihmisen välille, kuin sanaton sopimus pitää lupauksista huolta.
Pujotettiin sormukset toistemme nimettömään sinetiksi, olemme toisillemme varatut. Valehtelisin jos väittäisin aina olleen helppoa, tai ettei lupaukset olisi horjuneet, ainakaan omassa päässäni. Aina en ole nähnyt tarpeeksi vahvasti syitä miksi tuo toinen viitsii minua katsella, rakastaa.
Eilen meidän ollessa Tampereella juhlistamassa tätä päivää mä näin sen taas selvemmin kuin aikoihin. Mun komea mies. Tai ei oikeastaan mun, koska toista ei voi omistaa, ja rakkaus on tasan niin kauan kun ymmärtää sen ja uskaltaa silti heittäytyä. Kukkakin kuihtuu kun poimimme sen, mutta niityllä se kukoistaa kesän loppuun, ja nousee taas voimallisempana uudestaan. Sitä tää elämäkin on. Nousuja, laskuja ja eteenpäin vievää syöksylaskua. Parasta kuitenkin on jos voimme jakaa sen rakkaimman ihmisemme kanssa <3
Tänään mä olen kiitollinen näistä kahdesta vuodesta yhdessä <3