Juuri siltä minusta nyt tuntuu, ja puhun tällä(kin) kertaa laihduttamisesta ja unelmavartalosta, siitä häpeästä joka liittyy epäonnistumiseen ja aina uudelleen aloittamisesta.
Ensinnäkin, jos ihmisen ongelma on se, että vyötäröllä on vararengas ja jenkkakahvat pursuvat farkuista, asiat ovat kai loppuen lopuksi aika hyvin. Mä olen kyllästynyt tavoittelemaan aina jotain muuta. Mä selaan kauniiden, fittien ihmisten kuvia ja seison peilin edessä katselemassa ja mollaamassa itseäni, kun en ole samanlainen. Mä kuvittelen että jos olisin viisi kiloa kevyempi, olisin superisti parempi ihminen, asiat sujuisi helpommin yms yms. Sanomattakin on selvää että on suunnattoman naurettavaa ajatella asioiden menevän niin.
Mä olen kyllästynyt häpeämään iitseäni, selittelemään että yritän kyllä laihtua, huomata vaaán lukeman pysyvän ennallaan vaikka olisi dieetannut, aloittamaan joka maanantaina uuden paremman elämän, laskemaan kaloreita, proteiineja, grammoja. Kyllästynyt kävelemään sykemittari ranteessa vain nähdäkseni kulutetut kalorit. Mä osaan pitää painoni ennallaan, ei ole ongelmaa siinä. Mä en ole niin lihava ettäkö se oikeesti häiritsi elämääni mitenkään muuten kuin pääni sisällä.
Mä olen kyllästynyt ruokavalioihin, sallittuihin ja kiellettyihin ruokiin, kellon mukaan syömiseen, tavoitteisiin rasvattomista urheiljavartaloista, vaikka itse olen ihan tavallinen pulliainen, pitkää päivää painava parturi, liian innokkaan kouran omistaja, jonkinlainen avovaimo, tytär, kummitäti ja ystävä. Niitä asioita joissa on yksi paskan hailee onko mun painoni viis kiloo enemmän tai vähemmän kuin nyt.
Mä haluan nauttia elämästä, katsoo hymyillen peilin, avata yhden siiderin kesäisenä lauantai-iltana terassilla, käydä hikisellä lenkillä ja tanssitunnilla, uida, rakastaa, nauttia hyvästä ruuasta, syödä raikasta salaattia lounaaksi ja pussillinen karkkia viikonloppuna. Haluan saada hyvinvoivan vatsan ja kehon. Haluan ihan oikeasti jo hyväksyä itseni näin, ja pyrkiä kohti terveyttä ja hyvinvointia <3
Enkä varsinkaan halua ihmisarvoni olevan millään tavalla kiinni tästä makkarasta vyötäröllä, edes oman pääni sisällä. Kai jokaisella on sama oikeus rakastaa ja tulla hyväksytyksi, on sitten massaa vähän enemmän tai vähemmän.
Tahdon elää, niin etten vanhana mä joudu katumaan. Tahdon elää, löytää sateenkaaren päästä satumaan. Tahdon tanssia ja laulaa, tahdon itkeä ja nauraa.. -johanna kurkela