Omia arvoja etsimässä

Eilisiltainen yllättävä uutinen ystävältä laittoi mun maailman hetkellisesti ihan sekaisin. Kuinka voikaan niin vahvasti myötäelää toiselle <3

Aloin siinä samalla miettimään omia arvojani, mitä mä ajattelen, mutta myös sitä millaisen kuvan maailmasta annan esimerkiksi kummipojalleni, mieheni kummitytölle ja muille lapsille ketkä elämääni isolta osin kuuluvat. Mulle on jäänyt elävästi mieleen se hetki kun pikkuserkkuni, silloin 5v. tyttö halasi minua mahan kohdalta, koska ylettyi juuri siihen, ja sanoi; ”Minä rakastan sinua, sinä olet minun Kikkani<3”. Se on ollut yksi parhaita hetkiä elämässäni, ja silti koin oloni epämukavaksi koska en pidä vatsastani. voitteko kuvitella, tuollainen hetki ja mä oikeesti mietin että oon vaan liian iso. Nyt jo hävettää suunnattomasti, miten oon antanut ajatuksen edes putkahtaa päähäni siinä hetkessä.

DSC_0387

Mä haluan pyrkiä elään niin ettei itseään tarvisi hävetä. Silti kun nään jenkkakahvani peilissä, puna nousee poskille kun hävettää niin. Ne eivät tavallaan edes kiusaa mua itseäni mutta mä kuvittelen että toiset ihmiset rekisteröivät ne ihan ensimmäisenä ja että olen huonompi ja alempiarvoinen ihminen niiden takia. Nämä on niitä jälkiä koulukiusaamisesta, jälkiä joita kiusaajat eivät ehkä uskoneet jättävänsä. Ajan saatossakin auki pysyneitä kirveleviä haavoja, sääntöjä jotka pätevät vain minuun eikä kehenkään muuhun. Kaiken hulluinta tässä on se että mua ei häiritse toisten ihmisten mahamakkarat tippaakaan, vaan mä rakastan ystäviäni juuri sellaisina kuin he ovat, vartalonmuodosta riippumatta.

DSC_0388

Mä en halua enää pyytää anteeksi olemassaoloani, tai sitä miltä mä näytän. Vaikka pyrin koko ajan parantamaan ruokavaliota ja lisäämään liikuntaa, haluan yritää tehdä sen hyvällä, en enää itseinhosta voimaa repimällä.

Muista, että sinulla on oikeus olla juuri Sinä, ja olet ainutlaatuinen!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.