Öinen pimeys kietoo pohjattomaan viittaansa. Reunaton tyhjyys leijuu kaiken yllä kuin usva, lamaannuttaen maailman muutamaksi tunniksi. Syvä musta maa, jonne jalka lipsahtaa helposti. Peiton alle verhoutuneet pelot, kauhut ja ajatukset ottavat valtaansa, vievät pyörteisiin ja vetävät irti kaiken niin tutun ja turvallisen, antavat vallan pois omista käsistäsi, odotat vain hiljaa aamunnousua.
Auringon ensisäteet muistuttavat uudesta päivästä. Jatkumoa, joka liikkuu eteenpäin vaikka itse tuntisikin olevansa pysähdyksissä. Aamukasteen viileät pisarat leskenlehdellä, jonka lähestyvä kesä on nostanut tainnoksista. Auringossa kimaltava seitti on merkki elämästä. Kuinka hauras voikaan olla niin kaunista?