kävelevä omatunto

Se mä olen. Olen pienestä asti kuullut etteti ystäväni tarvi kolkuttavaa omatuntoa kun niillä on mut. En muista saaneeni mistään asiasta kamalia huutoja, mutta omatuntoni on soimannut senkin edestä, kyllä on kuulkaa kaduttu milloin mitäkin. Joskus lapsena otin yhden karkin veljeni pussista ilman lupaa, ja sekin piti tunnustaa kun omatunto soimas 😀 Parhaimmillaan kärsin pari vuotta huonosta omasta tunnosta, tultuani umpijurrissa kotiin pikkufestareilla jossa kiskoin puolikkaan minttuviinapullon naamariini joltain kitaristilta, ja loppu onkin historiaa. En jäänyt edes kiinni mutta voi kuulkaa mulla omatunto kolkutti pitkään. Nyt tilanne jo naurattaa 😀

DSC_0182

Nykyään mä koen syyllisyyttä lihavuudestani, tai siitä etten ole laiha, hoikka tai fit. Havahduin tähän vasta hiljattain ja ymmärsin kuinka typerää se on, että mä ihan oikeasti koen syyllisyyttä etten ole yhtä hoikka kuin monet kaverini. Koen pakonomaista tarvetta selittää että mä olen yrittänyt laihtua ja oon tehnyt sitä ja tätä mutta en ole vielä onnistunut. Tunnen häpeää kun näen mahani peilistä hiuksia leikatessa, koska kuvittelen että olen huono ihminen, luuseri, täysi nolla siihen asti kunnes painoni alkaa kutosella. Kuvitelkaa, kaksi kiloa niin olisin tyytyväinen, uskottelen itselleni vaikka tiedän ettei se ole totta.

Olen ollut kaksitoista kiloa kevyempi kuin nyt, mikä tuntuu niin hullulta. Silti olin mielestäni täysi sotanorsu silloin, vaikka housut lökötti ja mahduin barbiemaisen ystäväni vaatteisiin. Mä olin silloin sairastunut, enkä vaan nähnyt että olin oikeasti aika hoikka. Edes menkkojen poisjäänti ei silloin tuntunut pahalta. Se oli voitto, olin taas pikkuisen laihempi.

Mä ajattelen automaattisesti, etten voi olla viehättävä, kaunis tai hyvänäköinen kenenkään silmissä, ja edelleen alitajuntaisesti kuvittelen että mieheni valehtelee kehuessaan minua tai vartaloani. Baarissa oletan itsestäänselvänä että olen seinäruusu jota ei kukaan näe tai halua huomata, ja meinaan lentää perseelleni jos joku katsoo minuun. Käännyn ja katson takaani ketä tuijotetaan. En vain koe itseäni aina samalle viivalle muiden kanssa, olen jossain niin paljon alempana.

DSC_0692

Sairastuneen ihmisen ajatusmaailma ja vinkkeli katsoa maailmaa on täysin päälaellaan. Mä en mistään hinnasta palaisi siihen, kun olen parantunut vuosien työllä. Näköjään osa asioista päässäni on kuitenkin nurinkurin.

Eihän mun tarvisi tuntea syyllisyyttä jos syön töissä, ei tarvisi selittää että mulla on täällä rahkan seassa mehukeittoo ja siks tää annos näyttää niin isolta, ei tarvii selittää että mä harrastan kyllä liikuntaa vaikka olenkin näin pyöreä. Eihän mun tarvisi selittää yhtään mitään. Mä saan olla mitä olen, tehdä mitä tahdon, eikä mun tarvisi pyytää olemassaoloani anteeksi koko maailmalta. Ei se siitä muutamasta kilosta oo kiinni vaan mun päästäni.

Apulannan sanoin; meistä jokainen on polku jonnekkin <3

DSC_0168

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.