Tänä aamuna kun avasin Facebookin, oma kuumeilu ja flunssa unohtuivat sekunnissa. Kylmät väreet löivät selkään. Koulubussi oli ajanut tieltä kyljelleen, yksi tyttö lentänyt lasin läpi ja jäänyt vissiin osittain bussin alle, luojan kiitos jäänyt henkiin. Mun oma pikkuveli joutui todella vakavaan onnettomuuteen pari vuotta sitten, ja lähellä oli niin hengenlähtö kuin kävelykyvyttömyys. En ikinä eläessäni ole kokenut niin suurta tuskaa kuin joutua seuraamaan hänen taistelemistaan sairaalanpedistä kiinni elämään. Kuinka olisin tehnyt mitä vaan ollakseni siinä hänen sijastaan, kumpa olisin voinut ottaa edes osan kivusta itselleni. Kuinka sain paniikkikohtauksia vielä vuoden päästä tapahtuneesta vain kuullessani ambulanssin äänen. Kuinka joka kerta sydän lyö kaksi ylimääräistä lyöntiä kun äiti soittaa sunnuntaiaamuna. Kumpa aikaa voisi kääntää ja pysäyttää vastaantulevan auton.
Siinä kohtaa ei ihan kamalasti paina aamupalan makroravinteet tai kuusi ylimääräistä kiloa kylkikinkuissa. Sillä ei ole tippaakaan väliä kun on kyse siitä käveletkö enää koskaan, toivutko koskaan normaaliin elämään? Ei sillon ole väliä söitkö kaurapuurosi seassa mehukeittoa vai raejuustoa, ja kumpi olisi optimaalinen valinta kohti bikinivartalotavoitettasi.
Ymmärrän että unelmakropan tai täydellisen hyvinvoinnin tavoittelu on tärkeää, itseänikin se kiinnostaa, mutta aina silloin tällöin olisi kuitenkin hyvä miettiä mikä tässä elämässä oikeasti on tärkeää. Pitäkää huoli tärkeimmistä ja muistakaa kerto kuinka paljon rakastatte.
Kaikkea hyvää loukkaantuneelle tytölle ja voimia parantumiseen <3