Yksinäiset ruusut hiuksillaan, pellavaa ja kultaa

Tiedättekö mikä on yksi hienoimmista asioista maailmassa? Yksi kauneimmista ja herkimmistä? Se on tosiystävyys. Se, jos sinulla on oikeasti joku johon luottaa, kenen olkapäähän tukeutua, ja tiedät että sama toimii aina molempiin suuntiin. Se on arvokkainta mitä ihminen voi omistaa. <3

”Sinä olet minun siskoni, en tahdo että erkanemme koskaan, tule mua vastaan, oi siskoni mun <3”

Älä koskaan pidä ystävyyttä itsestäänselvyytenä. Älä lakkaa arvostamasta. Älä unohda. Ole läsnä <3

Levittää huhuu et sust on harmii vaa

Hahha, en kyllä ollenkaan väitä että se on pelkkä huhu. Horoskooppi lupasi että kaikki, mikä voi mennä pieleen, menee pieleen, ja se on todella lyönyt vasten kasvoja viime päivinä, vaikka saankin syyttää vain itseeni siitä.

Joskus on tosi vaikea nähdä mitkä asiat on ehkä tarkoitettu menevän tietyllä lailla ja mitkä taas omaa syytä ja itse aiheutettua paskaa. Oon viime päivinä ollut rikki, vihainen, raivona ja taas vaan surullinen. Jotain, mikä on ollut suurinta mun elämässä, suurinta kaikista, on hajonnut kokonaan ja se satuttaa. Mä en tiedä miten jatkaa, mä kaipaan vanhoja aikoja ja yritän käsittää mikä meni vikaan. Mietin omia virheitäni repeatilla pään sisälläni ja mietin miten niitä voisi enää muuttaa tai pelastaa. Mietin riitelemättä jääneitä riitoja, patoutuneita tunteita ja niitä hyviä, rakkaudentäyteisiä hetkiä.

Mä yritän uskoo parempaan huomiseen ja uskoa tän olevan oikein, mutta silti kaikki tuntuu raskaalta, pahalta ja peruuttamattomalta. Miksi musta ei vaan ollut siihen, miksen mä pystynyt enää jäämään suhteeseen ja oleen onnellinen, kuten ennen. Miksi mä rikoin meidät niin pahasti etten enää osannutkaan korjata sitä.

Minä kiitän kyyneleistä ja valvotuista öistä. Kiitän onnenhetkistä, joita muistelemalla jaksan aina huomiseen asti. Kiitän naurusta, kosketuksista, huolenpidosta. Kiitän kihlauksesta. Kiitän arjesta, valmiiksi tehdyistä ruuista, halausista ja siitä miten jaksoit aina nauraa mulle kun en osannut lausua sanoja englanniksi. Kiitän mönkijäajeluista ja hetkistä jolloin sä istuit löylykiulu päässäsi lauteilla ja me naurettiin kuollaksemme. Kiitän että sä etsit mun aina hukassa olleita villasukkia sohvan takaa, että sä pidit mun tukkaa jos oksensin. Mä kiitän sun sanoista ja viesteistä, kiitän hermoista ja kärsivällisyydestä, karaokeilloista, soutumuistoista( joista on romantiikka kaukana, koska mä putosin), kiitän siitä tunteesta jonka mulle aiheutit katsomalla suoraan silmiin. Viime vuodet mun elämässä on olleet kauneimpia, mä olen rakastanut, välillä raivonnut, ollut sun. Mä pyydän anteeksi ja olen enemmän kuin pahoillani että tämä meni näin. Kiitos jokaisesta hetkestä.

Risteyksessä

Tyhjyyden toisella puolella, maailman rantojen yllä leijuva usva. Hämärtyvä kajo kietoo valkeaan verhoonsa, kuin läpitunkemattomaan pumpuliin, ja hetken tunnet leijuvasi kaiken keskellä, kuin odottaen. Mikään ei kestä ikuisesti. Jää jalkojen alla räsähtää tuhansiksi sirpaleiksi juuri kun odotat sen olevan kestävää. Puut kaatuvat vaikka mielestäsi on tyyntä, ei edes tuulenvire tunnu liikahtavan. Kompastut tasaisella polulla, kuin joku olisi kampannut, mutta tiedät olevasi yksin.

Joskus pelko ottaa vallan, seisot yksin pimeän keskellä uskaltamatta liikahtaakaan. Jalkasi tuntuvat muuttuneen lyijypunteiksi joita on mahdotonta siirtää, hengityksesi tuntuu kulkevan koko ajan huonommin, kuin ilma olisi loppu maailmasta, kaikki happi kulutettu ja sinä yksin olisit unohtunut synkän verhon rajalle.

Edessä on tienristeys, kaksi polkua. Vaihtoehtoja. Oikeaa ja väärää, valheita ja totuuksia. Lupauksien pitämistä ja niiden rikkomista. Kaunista ja rumaa. Sinun on valittava niistä se oikea.

edessä vapaaehtoisen pakon selvittämään miksi mentävä on
se vie ehkä kuukauden tai se vie vuoden
minä palaan kun olen selvittänyt sen
ei ole tärkeää mihin suuntaan menen
tärkeämpää on että vain etenen

ei niin että oisin levoton
sun kanssa hyvä olla on
ehkä se onkin niin
minä itseäni lähden vain hetkeksi pakoon

Kursivoidut kohdat jälleen lainattu kaija koolta, noi vaan tuntuu osuvan niin kohdalleen. Mä tiedän että tällä hetkllä sisälläni vellovan pahan olon syynä ei ole kukaan toinen ihminen, vaan oma pääni, oma ahdistukseni ja tarve repiä itseni irti. Mä en halua tuntea olevani kahlittu, enkä ole ollenkaan varma osaanko edes rakastaa. Mut on runnottu kasaan enkä mä osaa enää tehdä päätöksiä, elää omaa elämääni mitenkään päin. Kaikki tuntuu liian vaikealta.

Päätöksen teot on niitä kaikkein kipeimpiä kohtia elämässä. Ihminen on luonnostaan tosi muutosvastarintainen, kaikki tuleva, outo pelottaa, ellei se jatku samanlailla kuin eilen, toissapäivänä ja viime vuonna.

Ihminen yrittää roikkua menneisyydessä niin kipeästi ettei enää näe eteensä, suoraan edessään olevia mahdollisuuksia. Kuinka usein jätämme asioita tekemättä pelon vuoksi? Pelon, että satuttaa toista tai satuttaa itseään, pelon että saattaa kuitenkin katua myöhemmin.

Liian usein.

 

Ethän pelkää pimeää?

Kun mua sattuu, kun sydämmessä veitset kääntyy Mä vapisen niin kuin jokainen ihminen, kuolevainen

Jos tää loppuu, jos tänä yönä rakkaus päättyy ,Mä hajoan niin kuin jokainen ihminen, kuolevainen, kuolevainen

Niin juuri se menee. Sattuu jonkin aikaa niin helvetisti, että luulet kuolevasi siihen kipuun ja tuskaan, luulet että sydän on revitty irti rinnasta ja ehkä osittain onkin. Mutta se palautuu. Se vie aikaa, se tekee kipeää, se ei ole helppoa. Ei koskaan. Mutta ehkä elämä lipuu kkuin joki. Välillä helposti aavaa pitkin, välillä edessä on pato josta vain osa jatkaa eteenpäin. Kuitenkaan ei pitäisi ajatella ihmissuhteita virheinä, vaan olla niistä jokaisesta kiitollinen. Jokainen opettaa jotakin, ja jatkat ehkä hieman entistä vahvempana eteenpäin. Se mikä ei tapa, sattuu helvetisti. Mutta myös vahvistaa.

 

Ne näkee kyllä kyyneleeni, mut ne ei tule halaamaan Ja lapsille on helppo sanoa tuntemattomia täytyy varoa

Sinä saat itkeä. Saat tuntea olevasi turta. Kokea vihaa, raivoa ja mustasukkaisuutta. Saat vielä kääntää pääsi ja muuttaa mielesi. Elämässä ei ole parasta ennen päiviä, ei liian myöhäisiä päätöksiä

 

Haavoitun, kun mua pitelet noin, kipu vain voimistuu Oisin sun nyt kun haluat pois ja ovi vain sulkeutuu

Joskus teet päätöksiä joita pelkäät katuvasi myöhemmin valtavasti, mutta juuri sillä hetkellä ne tuntuvat ainoilta mahdollisilta, ainoilta mitä pystyt tekemään. Pelkäät katumista, mutta kuitenkin sydän ja tunteet vievät voiton.

Keinutan, kuuntelen
sut suojaan peittelen.
Keinutan, myöhä on
jo kuulen aallokon

Joskus haluat vain käpertyä syliin. Olla pieni, tuntea olevasi arvostettu ja rakastettu, ja jokaisella pitäisi olla siihen oikeus. Ehkä me jokainen pelkäämme loppuja, pelkäämme myöhästyvämme, yritämme repiä kaiken irti joka sekunnista emmekkä anna elämälle aikaa näyttää mitä se voisi tuoda tullessaan.

Ethän pelkää pimeää
siel on monta kynttilää.

kursivoidut laulunsanat Johanna Kurkela

Sä tuut ja sä meet, sun nopeet askeleet..

.kaikuu, mun huoneissa. Ja sä ihmettelet vaan mikset mua saakkaan palaamaan, no koska sun säätäessä toiseen mä rakastua taisin..” -chisu

Viikko sitten niin, me yhteen palattiin, ja eilen erottiin, hmmm, ja lähipäivinä mä tiedän että sä tartut mua kädestä, hhmm..

Mä tiedän että tää lyö mua vielä vasten kasvoja, lujaa. Mua ahdistaa, en halua enkä osaa päästää ketään oikeasti lähelleni, mutten osaa vaan kunnolla irrottautua. Jos elämä on peli, mä  olen valinnut liian monta nappulaa, enkä varmasti pääse maaliin. Lopulta mä jään ihan yksin ja se pelottaa jo valmiiksi.

Liian iso tarve irrottautua ja olla oikeasti yksin, liian iso pelko, että jäisi täysin yksin. Pallo nilkassa roikkumista ja rumia sanoja.

En ole mitään mitä minusta luulet, en edes mitä suostun kertomaan

En ole mitään mitä minusta luulet en edes mitä suostun kertomaan Vain näet jälkeni peittäneen vuosien patinan kun minä odotan

Mutta löydätkö tien mun sydämeeni ja käännätkö vielä viimeisen kortin Sen jälkeen et koskaan sä palata voi vaikka aamulla huomaat, et tunne enää mitään

-yö.

Pimeitä polkuja, mustattuja päiväkirjan sivuja. Sensuroituja sanoja, katkeria kyyneleitä. Ahdistavaa, raastavaa kipua ja täydellistä lamaannusta.

Riehuvaa rakkautta, mieletöntä intohimoa, liikuttavia tunteita, onnenkyyneleitä. Hillitöntä naurua, pulppuavaa iloa ja läheisyyden hetkiä

Vastakohtien maailma, koitat rakentaa sinne oman tiesi, mutta se ei ole koskaan helppoa. Ei helpotu ehkä koskaan, mutta antaa kuitenkin lopulta niin paljon enemmän kuin ottaa, lisää kierroksia ja vauhtia, ja välillä lyö kapuloita rattaisiin, tai kunnon klapeja, siltä ainakin joskus tuntuu.

Kuitenkin, joka päivä pitäisi muistaa miten kiitollinen saa olla jos vieressä on yksikin ihminen, joka rakastaa, välittää, huolehtii. Kukaan meitä, eikä yksikään päivä, ole koskaan itsestäänselvyys, ei koskaan. Jos voit kertoa rakastavasi tänään, älä jätä sitä huomiseen. Milloinkaan ei tiedä koska on liian myöhäistä.

Tänään kirkoissa on pidetty hartauksia mopoautokolarissa Sastamalassa kuolleiden nuorten muistolle. Mikään ei oikeuta autoilijan tekoa. Mikään ei saisi antaa anteeksi yhden rattijuopon halveksuttavaa tekoa, loputtoman tuskan aiheuttamista heidän läheisilleen ja heidän elämiensä loppumista. Tälläisinä hetkinä mä en usko kaikella olevan tarkoitusta. Ei ole. Ei kuolemalla ole mitään tarkoitusta. Mä olen ollut liian lähellä menettää elämäni rakkaimman ihmisen onnettomuuden vuoksi, eikä se tunne unohdu. Ei se pelon ja tuskan määrä. Voimia <3

Mä oon niin sekaisin, et pysyisitkö sä mun perässä..

Mä oon niin sekaisin, et tiedä mitä sul on edessä. Sitoisitko sä mut sänkyyni kii, kun yritän paeta unistas hiljaa.. -Aleksanteri Hakaniemi, etsi mut

Mutta miksi pysyisit perässä? Miksi edes yrittäisit? Oon miettiny viime aikoina että onko oikeasti ainoo normi, ainoo malli se perinteinen parisuhde, elämämme loppuun asti ja aamen. Vai voiko ihminen olla kokonainen ja ehjä, onnellinen ilman rakkautta, ainakaan parisuhdemerkityksessä.

Välillä musta tuntuu etten osaa pysähtyä, asettua aloille enkä edes tahdo tehdä sitä. On aikoja jolloin kaipaa kainaloon, ja aikoja jolloin saa kokea olevansa vapaa ja itsenäinen, tuntea olevansa vahva ilman ketään kehen nojata.

Saada vapaus ihastua, rakastua, ehkä vain hymyillä ja jatkaa matkaa.

Jos kaipaa elämässä aikoja, jolloin viettää aikaa ystävien kanssa, harrastaa omia juttujaan, tehdä töitä ja olla välillä ihan itsekseen, onko se loukkaavaa toista kohtaan? Ja jos se on, miksi? Meillä jokaisella on vain yksi elämä, ja isini sanoin;

”Jos sää ton ikäsenä mietit millinkin verran ookko jonkun kanssa vaan siks ettet loukkaa toista, etkä vaan toimi sen mukaan mikä tuntuu oikeelta, sää olet kolmekymppisenä kusessa”

kiitos isi <3

 

Kaikista kasvoista, käsistä huulista.

Tunteiden heittelyä puolelta toiselle. Sitoutumiskammoinen?

Miksi sä annat koskettaa ja silti annat jarruttaa sä kaiken multa saisit, mut oot vaa mun sunnuntaisin.

Ei mulla oo aikaa selvitellä eikä selitellä oli mul kivaa kieltämättä, mut anna mun jo mennä. Ehkä pelkään sitoutumistraumoja oon nähny liian läheltä rakkauden hautoja.

Miks sä annat koskettaa ja silti annat jarruttaa sä kaiken multa saisit, mut oot vaa mun sunnuntaisin.

 Vastasin et siin on ero pirussa ja enkelissä

Sirpaleita siellä täällä, miksen mä voi jäädä..

Tunnut liian hyvältä ollakses tuntematon

Juoksen karkuun vaik sen pitäis olla päinvaston

’Mä kuulin muutama päivä sitten näiden Janne Ordenin laulun sanojen osuvan minuun kuulemma liiankin hyvin. Aloin miettimään että johtuuko nää kaikki sotkut suhteessa(??) vain siitä että mä pelkään sitoutua, vaiko että mä haluan olla vapaa. Vapaa päättämään, vapaa lähtemään, vapaa tulemaan. Vai pelkäänkö vaan ihan liikaa ettei musta ole tähän, etten ole tarpeeksi hyvä, tarpeeksi luottamuksen tai rakkauden arvoinen.

Mä halusin olla vapaa ja yksin, mut joku sarvipäinen lisäs siihen -äinen, musta tuli vapaa ja yksinäinen? chisu

Mutta kuitenkin mä rakastan liikaa repiäkseni juuret irti, se pelottaa liikaa. Ja pelkään sen olevan liian suuri virhe. Mulla on kuitenkin pakollinen tarve saada omaa tilaa ja aikaa, mä olen hankala. Mua ei voi kahlita, ei määrätä eikä liikaa päättää mun puolesta, mä olen aivan liian itsepäinen siihen.

Jos löytäjä saa pitää, etsi mut.

sä oot mun haastaja

Viimeinen viikko on mennyt jonkinlaisessa ikipöhnässä nielurisaleikkauksen jälkeisten lääkkeiden takia, mutta aikaa ajatella on ollut tarpeeksi.

Aikaa tehdä valintoja ja päätöksiä. kaikkea ei voi saada. On katsottava itseään peiliin, myönnettävä virheensä, pyydettävä anteeksi. Kaduttava ja olla pahoillaan teoista, joilla on loukannut toista, tehnyt vastoin toisen arvoja ja kunnioitusta. Punnittava plussat ja miinukset. Mitä saa, mitä menettää? Kumpi on arvokkaampaa, vapaus ja välittäminen? Yhden illan kestävät tarinat vai rakkaus joka heittelee elämän kivikoissa ja välillä lipuu aavalla kuin itsestään. Valinnat on nyt varmaan tehty, anteeksi annettu ja elämää jatkettu uudelleen.

 

Elämäntavat ovat kokeneet melkoisia heilahduksia tässä mylläkässä, ja nyt on aika saada taas niihinkin tolkkua. Tipattoman aloitin heti vuoden vaihteen jälkeen. Kiloja on kertynyt ainakin viisi tämän puolen vuoden aikana ja nyt niistä on aika hankkiutua eroon. Syy niihin on tasan tiedossa ja sitä on turha sulkea silmistään. Tappiin saakka tanssitut kossulla kyllästetyt lauantaiyöt baarissa, sunnuntaisin krapulaan vedetyt kebabit, arki-iltojen ahdistukseen napsitut irtokarkit ja puhtaasta kiireestä ja laiskotusesta johtuva hyvin epäsäännöllinen ruokarytmi. Toisaalta ihan hyvä näin. Syyt ovat selvillä ja nyt on aika muuttaa asia.

On aika pelottavaa kuinka paljon pystyn nykyisin alkoholia ottamaan ilman, että olen lähelläkkään sammua. Kun aiemmin kuusi, seitsemän siideriä saivat minut lähes kävelykyvyttömäksi, viime kerroilla ne on olleet aloittelua kotona. Liian usein minkäänlaista kohtuutta on haastava pitää, eikä aina seuraavana aamuna saa olla kovin ylpeä itsestään. Ei se ole haluamaani elämää. Tästä syystä tein sopimuksen olla tipattomalla huhtikuun loppuun asti, hakea elämän tasapainoon ja sisältöä viikonloppuisin muualta. Nyt pari kertaa selvinpäin baarissa olleena, mulla on ollut ihan yhtä hauskaa, oon laulanu enemmän ja varmasti paremmin, tanssinut, nauranut, hymyillyt, halannut, jutellut, ja herännyt aamulla ilman oksetusta ja päänsärkyä.

Lisäksi sovittiin aloittaa tänään karkkilakko mun parhaan ystäväni kanssa, huhtikuun loppuun asti myös, lopettamaan tän hölmön napostelukierteen. Nyt kun se on luvattu ja sovittu, siinä pysytään. Tiedän että kovia paikkoja tulee eteen ja sisua ja kanttia testataan ja paljon, mutta vaikeuksien kautta kohti voittoa, koska ihan takuulla se palkitaan. Siinä vaiheessa kun huomaa pöhötyksen katoavan kropasta ja kasvoista pikkuhiljaa, ja tajuaa oikeasti näyttävänsä paremmalta, se ilo on takuulla suurempi kuin minkä suklaapatukka tai siideripullo antaa.

Nyt hyvällä draivilla kevättä kohti, me tehdään se!! 🙂