Minä odotin sua, rakas vihollinen, luulin ettet enää tulisi vastaan

Hei levoton tyttö sun pitäisi päättää että mitä sä tahdot, tai saatat mut luotasi työntää. Mitä sä pelkäät?

Noita sanoja mäkin olen kuullut nyt, vähän liiankin monta kertaa. Mitä helvettiä sä säädät? Mitä sä sekoilet? Yritä ny olla! Mikä siinä on niin vaikeeta??

Niimpä, sano se. Mä en vaan voi olla. Mä tukehdun, ahdistun, en osaa tehdä päätöksiä ja lopulta häivyn kun oon tarpeeksi sekaisin itteni kanssa. Kuulin eilen kohtuu laadukasta vittuilua mun ongelmastani, kun kerroin millaista tatuointia olen seuraavaksi suunnitellut. Sain selitettyä, jonka jälkeen tyyppi kattoo mua, hymähtää ja totee; ”aijaa, luulin että aiot ottaa karttinkiradan. Aattelin että se kuvastais sua hyvin, pyörit vaan tota samaa ympyrääsi päätymättä mihinkään.”

Aloin tottakai nauraa, kuten asiaan kuului, mutta vihlaisi silti melko syvältä tajuta hänen olleen oikeassa.

Heitän sullekkin pienen mietinnän;

Kuvittele itsesi veneeseen. Alkaa myrskytä, ja lopulta vene keikkaa ja sä putoat syvälle mustiin aaltoihin. Sä lyöt pääsi veneen reunaan ja alat pudota kohti pohjaa. Ennen kuin pinta katoaa kokonaan näkyvistäsi, sä näet käden joka sut nostaa ylös pinnalle. Kenen käden sä siinä näet? Kuka se sitten onkin, pidä hänestä kiinni<3

 

Sinä oot, usein vieras muiden joukossa..

Peililasin yllä tanssimista. Kaunista, taianomaista katsoa, mutta se satuttaa. Kipu joka viiltää joka askeleella. Joka ainoa piruetti saa sut näyttämään paremmalta, kauniimmalta,  mutta joka hetki haavat pureutuvat syvemmin ihoon, valuttaen lopulta veresi kuin akryylimaalin tasaiselle pinnalle.

Mitä pidempään sä yrität olla vahva, yrität kantaa roolia jonka luulet sulle jonkun laittaneen, sitä syvemmälle sä vajoat. Lopulta, kun sä et jaksa enää, voimat on loppuneet ja sä vaan hajoat, alat katsella ympärillesi, alat etsiä syyllisiä ja miettiä kuka sut laittoi siihen muottiin. Siinä kohtaa sun ympärillä ei ole enää ketään, ei ketään ketä syyttää siitä. Ainoastaan sun oma kuvajaises siitä hennon peililasin pinnasta muistuttaa, kuinka sä olet itse ajanut itseäsi vaan syvemmälle.

Sä voit syytellä muita vaikka koko elämäsi. Kuinka sun ahdistuksen syynä on eksä, äiti, veli, naapurin koira, tai neljätoista vuotta sitten haudattu isoenosi. Syytä vaan, jos kuvittelet sen auttavan. Voin kertoa, ei se auta. En halua yleistää, ja ymmärrän toki, että kuten itsellänikin, tietyt elämäntilanteet vain painavat joskus pinnan alle eikä silloin yksinkertaisesti jaksa yrittää.

Kuitenkin jos pysähdyt hetkeksi miettimään, huomaat, tai ainakin mä huomaan itsessäni, tiettyjä käyttäytymismalleja joiden mukaan elän, joiden mukaan toimin riippumatta onko kyseessä parisuhde, kaverisuhde, ihan mikä tahansa.

Mun on helppo tutustua ihmisiin, saan yleensä nopeasti keskustelun aikaan ja hetken mä kuvittelen miten helppoa on päästää lähelleen, Lopulta ne ihmiset, jotka oikeasti näkee mut kokonaan, ne joille mä en ole vain iloiset kasvot, ovat aika vähissä. Enkä mä haluakkaan niitä enempää. Mä tunnen silmitöntä pakokauhua ja ahdistusta, kun huomaan jonkun haluavan jotain vakavampaa mun kanssa. Mä lukkiudun kuin simpukka ja työnnän ihmiset kauemmas. Tajusin vasta hiljattain toistavani tätä samaa kaavaa kerrasta toiseen.

Kuinka pelkään luottaa ja kuinka pelkään antaa ohjat jonkun toisen käsiin. Ja ei, mua ei ole satutettu ollenkaan niinkuin mun käytöksestä vois kuvitella. mä olen satuttanut itse häipymällä, ja nyt pelkään enemmän omaa käytöstäni. Masentavaa, ja samalla kannustavaa on kuitenkin se, että ratkaisun avaimet on koko ajan mulla kädenulottuvilla, kunhan vain osaisin käyttää niitä.

Avojaloin se pistää mut kävelemään..

..sateeseen, sieltä mut turvaan löytää. ja paljaat jalkani taas kengittää

ihmeellinen pyörre pään sisällä. Mä kelaan aikaa päässäni taaksepäin vuoden verran. Viimeinen vuosi on ollut heittämällä kauhein ikinä elämistäni vuosista. En osaa sitä pelon, ahdistuksen, surun sekä sekoamisen tunnetta edes kertoa tähän, eikä ole tarviskaan.

Tää vuosi on kuitenkin myös antanut paljon. ihmisiä on tullut ja mennyt, ja tää aika on todella kertonut ketkä ovat niitä oikeasti pysyviä, oikeasti välittäviä, niitä, kenelle mä merkitten. Ja voin kertoa, että niitä ihmisiä, jotka on tätä matkaa mun kanssa kulkenut, välillä nostaen ylös, ja jatkuvasti pystyssä pitäen, mä arvostan uskomattoman korkealle <3

Mun arvot ja asenteet on kokeneet kolhuja, oon tehnyt asioita joista en ole ylpeä, ja toisaalta myös saanut huomata miten pitkälle olen valmis menemään seistäkseni sanojeni takana.

Mä olen oppinut vuoden aikana muutaman asian josta aion pitää kiinni myös ensi vuonna:

  • Älä puutu asioihin jotka ei sulle kuulu.
  • Yhdet puheet.
  • Älä oleta, älä kuvittele tuntevasi jollet ole edes vaivautunut tutustumaan.
  • Älä koskaan mene sanomaan tietäväsi miltä toisesta tuntuu, ellet vaivaudu edes kysymään. Et voi lukea ajatuksia
  • Arvosta ihmisiä jotka elää tätä elämää sun kanssasi.

 

Onni on päätöksestä kii, täytyy piristyy, nousta ja pukeutuu. Eikä saa jäädä vellomaan kaikkeen haikeaan niin että masentuu.

Kyllä mä tämän tiedän ja nääthän, miten reipas tänään oon. Hymy huulilla työni mä teen. Ja sinä täysin sokee oot sille kuinka mä suistunut oon – pimeyteen.

Eikö niin, täytyy selviytyy, ei saa pysähtyy. Tää oli minun syy. Kaikki muutkin kantaa taakkojaan, nyt mun pitää vaan kuoreni kovettaa.

Kyllä mä tämän tiedän ja nääthän, miten reipas tänään oon. Hymy huulilla työni mä teen. Ja sinä täysin sokee oot, sille miten uupunut oon.

Pystyn nauramaan, pystyn valon tuomaan, vaikken oikeesti henkeä saa. Mä kyllä reipas tänään oon vaikka melkein luovutan jo.

Miten reipas tänään oon hymy huulilla työni mä teen. Ja sinä täysin sokee oot sille miten uupunut oon

Pystyn nauramaan, pystyn valon tuomaan vaikken oikeesti henkeä saa. Mä niin reipas tänään oon Sä et nää, että matkalla oon – pimeyteen.

-johanna kurkela

tänään saa kiveen kirjoittaa, minä elän!

Älä pelkää ääneen sanoo, älä pelkää nälkää janoo, tulevaisuuden lapsille kertoo voit, kuinka täällä jotain koit, tänään saat kiveen kirjoittaa, minä elän!

 

Mä olen taas pitkästä aikaa elossa. En se tunteeton zombi joka elää odottaen seuraavaa yötä, toivoen sen olevan viimeinen. Tottakai niitäkin päiviä tulee, viikkojakin, kun ahdistus yhä hallitsee ottaen valtaansa, otteeseensa, kuin liian suureen nyrkkiin. Mutta kuitenkin mä tunnen tällä hetkellä.

Siinä sä istut ikkunalaudalla Radiossa joku laulaa ”täytyy irrottaa” Silmistäs totuus tuijottaa Voisin kuolla tähän paikkaan

Ilo, suru, tuska, nauru- kaikki se on parempi kuin täydellinen tunnottomuus joka vain täyttää pään harmaalla sumullaan.

Mä olen viime aikoina taas huomannut nauravani ihan aidosti, ja se tuntuu ihanalta.

Sillä kun sä lähdet kahleet ne kolisee, pitkin keittiöö, täyttää tyhjiöö, tuleeko tänään mun sydämestä yksiö? Oot savu keuhkoissa, sanoit ite pitäis lopettaa ajoissa

Mä nousen täältä vielä. Ja aion uskaltaa haaveilla vielä jonain päivänä uudelleen.

kursivoidut tekstit Elli-nooran kappaleista.

 

ja peiliin katsoo ihminen

Elämä kulkee. Välillä leijun mukana sen pinnalla, välillä raahaudun perässä kuin ongenkoukkuun tarttunut vanha saapas. Mutta varmaa on se, ettei se saapaskaan mihinkään irtoa, korkeintaan kalahtaa malttamattoman kalastajan päähän, jos sen kiskaisee pohjasta liian vauhdilla. Samanlailla ihminen pirstoo kaiken tieltään jos se revitään irti liian nopeasti tai sen elintila rikotaan.

Ei me tästä kuitenkaan mihinkään mennä. Tässä ollaan.

Viimeisen viikon sisällä pienten lasten ja vauvojen kanssa viettämäni aika todistaa taas sen, kuinka pieni ja ihmeellinen tämä elämä lopulta onkaan. Pienet sormet omieni ympärillä, lämmin tuhina rintaa vasten. Hölmistyneet kysymykset ja uteliaisuuttaan kiiltävät silmät, vailla tietoa tän maailman pahuudesta.

Siinä pienen ihmisen kosketuksessa on kaikki. Koko maailma kiteytyneenä siihen pieneen ohikiitävään hetkeen.

Välillä mennään pohjalla, mutta pitkästä aikaa tuntuu, että ainakin aika ajoin nousee pintaan, edes hetkeksi ottamaan happea ennen seuraavaa sukellusta.

Hetken ohikiitävän ihanan <3

Syke hakkaa, jalat takovat sammaleisiin, koira juoksee sun vierellä ja ystävät ympärillä.

Sitten.

Se hetki.

Sulla on kädessä mikrofoni, ja mahdollisuus ottaa tila haltuusi

Pienen hetken sä saat irrota itsestäsi, laulaa ja nauttia ihan satasella. Pari minuuttia ilman ahdistusta, ilman pelkoa, ilman huolta, sä saat vaan laulaa.

Ihmiset yltyy taputtaan, muutama käy kättelemässä ja kiittämässä.

Sä menet ihan hämillesi ja hetken leijut tahmean baarin lattian yläpuolella.

Sulla on kädessä vesilasi ja vihdoin tajuat sen riittävän hyvin.

Sä pystyt hymyilemään, juttelemaan, tanssimaan.

Ensimmäistä kertaa päiviin, viikkoihin, kuukausiin mä muistin miksi elää <3 Mä muistin mitä kaikkea kaunista tässä on, ja muistin miksi en tarvi viinaa uskaltaakseni.

Nyt mä käperryn koiran viereen nukkumaan, kun olen tallentanut nämä sanat. Pieniä asioita, suuria tunteita<3

 

Haaveet kaatuu, ja niitä nousemaan en saa..

Kun katselee ympärilleen, ei tarvitse kuin ihmetellä, mikä vitun hyvinvointivaltio?

Mustia silmänalusia, viilleltyjä ranteita, piikitettyjä käsivarsia. Ahdistuneita olemuksia. Pakkomielteisiä katseita. Vihaa, raivoa, väkivaltaa. Lue vaikka yksi sanomalehti läpi, sieltä löytyy jo riittävästi tätä paskaa, jota elämäksi kutsutaan.

Mitä järkeä elää tämä päivä iltaan asti kun huomenna on edessä taas samanlainen. Mitä järkeä yrittää väkisin hymyillä nyt, kun huomenna sulta viimeistään isketään jalat alta.

Miksi kaikki on liian haurasta, liian rikkinäistä, liian korjaamatonta

Mä puhuin yks päivä ystäväni kanssa kuolemasta, mietittiin miten siihen suhtaudutaan. Ystäväni sanoi; Mua pelottaa kuolema, se että kaikki loppuis, jäis niin paljon kesken ja kokematta.

Mä jäin miettiin sen sanoja. Mä en pelkää kuolemaa juurikaan, mä pelkään tätä helvettiä jossa miejän kuuluisi elää ja pärjätä. Jos kaikki vaan yhtäkkiä loppuisi ja jäljelle jäis pelkkää pimeää, ei tarvisi enää tuntea tätä ahdistusta.

Mut ei oo ketään muuta joka tän mun kanssa kantaa

Kiva ilta. Takana kymmeniä, kymmeniä ajettuja kilometrejä, hymyä, nauruakin. Puhki kuunneltuja levyjä. Ystävyyttä, parhainta laatuaikaa. Sä kävelet vielä koiran kanssa ulkona ja mietit ihania asioita, yrität keskittyä niihin.

Vaikka sä kuinka yrität rauhoittua, sun kädet alkaa vapista ja hikoilla. Syke nousee, hengitys tihenee, sydän tuntuu hakkaavan rinnasta ulos. Vapina siirtyy sulla pikkuhiljaa koko kroppaan ottaen sut valtaansa. Ahdistus ottaa sinut otteeseensa isojen, kovakouraisten nyrkkien tavoin puristaen sua kuoliaaksi, tukahduttaen hengistystäsi, tehden sun olon sietämättömäksi. Sä haluat ottaa puukon ja viiltää verta valuvia haavoja kehoosi, vain jotta fyysinen kipu ylittäisi henkisen. Se ei kuitenkaan koskaan onnistu, ja yhteen laskettu olo on taas pahempaa.

Sun silmät hakeutuu lääkekaapille. Rauhoittavia. Yksi, kaksi, mitä väliä montako jos se vaan saa sut nukahtamaan ja unohtamaan sen helvetin jota sä elät pääsi sisällä. Sä joko nukahdat niihin, syvään levottomaan tyhjyyteen, tai sä taistelet aamuun, toisaalta sitä odottaen, toisaalta toivoen että se ei enää koskaan tulisikkaan, toivoen että voit kaipaamatta kuolla pois.

Jos sä kuitenkin heräät taas aamulla, sä vedät sen helvetin kestohymyn kasvoillesi ja peität tunteesi, sä vedät eteesi paksun, läpäisemättömän kilven, jottei sun oloassi nähdä, jottei sun kipua huomata. Mitä ä valitat kun kaikki on hyvin? Ethän sä edes näytä sairaalta.

 

Laske seppele piikkiaidalle, käyn nukkumaan kaupungin laidalle, siel itketään ja iloitaan kun mä uinun lämpöön kotoisaan.

feikataan, et mä oon vielä tässä

Tyhjyyden tavoittamattomat reunat? Onko olemassa taivasta, entä helvettiä? Jos on, löytääkö sen todella kuoltuaan? Mä en usko sellaiseen. On vain tyhjyys, tummaa pimeyttä, jossa ei enää tarvitse tuntea eikä olla

Ei tuntea häpeää, ei vihaa, surua tai katkeruutta, ei mitään. Vihdoinkin saa olla ei mikään, ei mitään, vain unohdettu osanen maailmankaikkeudessa, häviävä, kohta ohitettu pala elämää.

Kipua jonka uskot rauhoittavan. Pelkoa jota sä et enää tunne kuolemaa kohtaan. Koska mitä väliä. Ei kuitenkaan ole mitään. Lääkkeet alkavat vaikuttaa pikkuhiljaa saaden olon sekavaksi, tyhjiö päässä kasvaa. Jos kaikki loppuu, mun koira ei jää yksin. Sillä on paikka. Mä olen varmistanut sen kaiken varalta.

Alkuja ja loppuja, eikä sittenkään mitään pysyvää. Mitä väliä millään on, kun aika juoksee ohitsesi jättäen sinut kyydistä, paiskoen tien sivuun, josta sut voidaan potkaista aina vaan vähän syvemmälle ojaan, pois jaloista.

Mä olen vaan sekaisin. Ainahan voi leikkiä että mä olen tässä. Jos katsot tarkasti, näet ihmisen kuoret. Sisällä- ei enää mitään.

Perhonen, jonka siivet eivät kauas kantaneet

Lyökää. Repikää kappaleiksi. Jalat alta uudelleen ja uudelleen. Kuka ikinä sä oletkaan, sinä saatana joka revit narujasi, leikkien meillä. Jos kiskon tuosta, kaatuuko se? Nyt, nyt kun kamppaan, koko maailma hajoaa alla. Murretaan terveys, koko mieli, pikkuhiljaa, ja välillä kerralla lujempaa.

Mä olen väsynyt odottamaan tän loppua. Mieluummin kertaheitolla paskaksi kuin tällä tavoin, hitaasti rikkoen, murtaen viimeiseen hetkeen.

Ahdistus hallitsee elämääni, kuristava vanne rintakehällä kiristää, vain kiduttaakseen, muttei purista tarpeeksi lujaa tappaakseen, Mä en tiedä olisiko silläkään enää väliä. Syke nousee, vapina lisääntyy, tekee mieli repiä hiukset päästä. Mä tiedän istuvani sängyllä, mutta näen itseni kuin vieras, huoneen nurkasta tuijottaen tuota vapisevaa myttyä, joka tiedän itse olevani.

Hullu.

Sairas.

Epätoivoinen.

Tyhjyys valtaa pään ja mielen, repii kahleet ympäriltään, tulee lävitseni täyttäen pääni tajunvievällä sumulla. Repii palasia rinnastani. En voi nähdä niitä mutta tunnen, kuinka kaikki se mikä minusta en koskaan tehnyt ihmisen, repeytyy pieninä palasina jättäen jälkeensä ihmisen kuoren, Tyhjän, raivoa ja vihaa täynnä olevan hengen. kaikki järkevä on vain kuvitelmaa. Maailma pyörii ja kääntyy rattaillaan ympäri tänä yönä.