Jaksan kävellä ihan itse, paitsi silloin kun väsyttää

 

Valehtele.

Älä arvosta.

Pidä toista itsestäänselvyytenä

Älä välitä

Siinä vinkit jolla satavarmasti pilaat suhteen kuin suhteen.

Jos yrität toimia toisin, vannon että mahdollisuudet onnistua moninkertaistuu siinä samalla.Jos mä jotain olen oppinut, niin sen, että hyvät ihmissuhteet ovat arvokkaampia kuin mikään muu. Pidä niistä huolta.

Elämä on hassua

Viimeistään kun halkeaa kahtia

Voi meit hattupäisii rappionlapsia Kun täytän sata tajuan, ois voinut toisin toimia

Ja taas mä meen ja mä teen mitä teen Sä vuodat sun kyyneleet

Miks ei vois ain juoda viinii, olla toises kii, pääs kukkaseppeleet

Sano meil on aikaa Jos tää hetki on lainaa Koht se on jo vainaa

Me ei olla aina kakskytvuotiaita

Ei kohtausta ei näytelmää, ei mitään, vain lupaus, elämä jatkuu…

Minä pelkään patoni murtuvan, kaiken kauniin yli kuohuvan, minä unessa paikoillani uin. Keveisiin askeliin, ääniin hiljaisiin, minä aamun tullen kaiken menetin. Eleisiin, koruttomiin, sun silmiin lempeisiin..

Mitä jos taas pelko ottaa vallan? Juuri kun luulet luottavasi, uskaltavasi heittäytyä, sun pahimmat haavat revitäänkin auki. Työnnetään tylsä terä vasta hieman arpeutuneeseen haavaan ja repäistään kunnolla. Sitten silitellään et ei kai vaan sattunut.

Luottamus on Jotain sellaista, mikä ei synny itsestään. Kun se on saavutettu, sitä ei voi jättää pöytälaatikkoon pölyyntymään, vaan sitä on tarkoin varjeltava. Se on kuin lasinen maljakko. Saatat pudottaa sen, ja hyvällä tuurilla se säilyy ehjänä. Mutta pudotappa se hieman liian korkealta, tai kovalle pinnalle, se lentää niin tuhannen säröiksi, että on turhaa edes yrittää kerätä osia kasaan.

Jos sulla on ollut ystävä, luotetuin ihminen, joka on kuitenkin pettänyt sut, sä tiedät mistä puhun.

 

Hullujenhuoneen taulussakin sanotaan, totuus on vain kupla joka puhkaistaan

Millä rakentaa kestävää, jos sulla on kädessä pelkkiä hajonneita kappaleita?

Välillenne rakentui silta, sä yli marssit komeasti niin.

 

Sä tulit kuin lumi, mun eteiseeni enkelinä

Sä tulit kuin valo. Pyyhkäisten tieltäsi kaiken, jyräten yli mustan jään, ja tunkeutuen salaisimpiinkin ajatuksiin. Sä sokaiset mut, mutta mä haluan kääntyä katsomaan aina uudelleen. Aivan kuin kevään ensimmäiset auringon säteet. Sä tiedät, että katsoessasi aurinkoon, sua alkaa aivastuttaa, ja sitten naurattaa.  Sun on pakko katsoa uudelleen, koska sä tiedät miten valo poistaa varjot ja mustat, väsymyksestä ja surusta kertovat jäljet sun silmiesi alta. Sä nouset hankikannoille ja huomaat pysyväsi pinnalla.

Sä olet mulle se valo, joka nostaa mut ylemmäs. Mä tiedän, että sun halatessasi, palaset loksahtelee kohdalleen. Rikottu onkin taas asteen ehjempi. Sä teet sen, mihin en enää luullut kenenkään pystyvän. Sä näytät mulle asiat jotka luulin unohtaneeni. Sä saat mut tuntemaan tunteita, jotka luulin kadottaneeni jäljettömiin.

Mä en ole helppo, mä olen helvetin hankala. Mä olen välillä niin ahdistunut että kaikki järkevät ajatukset on lukittu multa. Ja silti mä toivon enemmän kuin itsekkään uskon, että sä pitäisit kiinni. Ja tällä kertaa minäkin aion pitää.

 

Sä olet mulle enemmän, kuin annan ymmärtää. Minä pyydän, ole siinä, siihen jää <3

Kysyn näätkö sä mua, vaikken sun kaltainen oo?

Mun ympärillä, ikuinen hiljaisuus, mut kadut puhuu mulle. Ja mä kirjotan mun nimee seinille, et must jäis jotain tänne. Ja läpi betonin, aina kuulen musiikin. Ja laulut joissa kerrotaan, siit kuinka mä teen väärin

Mää pelkään silmittömästi yksinäisyyttä. Mun on vaikee olla jossei puhelin piippaa, jossei kellään oo mitään missä tarvii mun apua tai jos vaan koen olevani yksin. Toisaalta myös pelkään läheisyyttä enkä osaa olla rennosti siinäkään. lopulta mä sählään vähän joka suuntaan ja ihmettelen miks asiat on taas niin helvetisti sotkussa.

Mä ihastun, haluan jotain pysyvää. Heti kun saan vastakaikua tunteilleni, pelästyn ja peruutan taas takavasemmalle. Ennen kuin kukaan oikeasti ehtii välittää. Mun on vaikee luottaa ja vaikee heittäytyä. Toisaalta elän liiankin hetkessä, toisaalta vatvon asioita ja pelolla pilaan ne jo ennalta.

Mä olen saanut uuden mahdollisuuden korjata virheet joilla pilasin yhden ihanasti alkaneen ihmissuhteen vuosi sitten. Mä en halua sössiä uudelleen.

Heitit hiekkaa suoraan mun silmiini

Tyhjyyden kalpeat kasvot tuijottavat takanasi. Tunnet silmät selässäsi, mutta kun käännyt, et näe mitään. Sun omat pelkosi, itse itsellesi manatut pirun kuiskivat korvaasi sanoja, joiden tiedät vain hajottavan. Sä yrität huutaa, mutta tiedän sen olevan turhaa, kukaan ei kuitenkaan kuule.

Hullu, ne sanoo. Sairas, antaa sen olla.

Sodan jälkeen maailma on hiljaa. Ehkä sotaa ei koskaan oikeastaan ollutkaan, ehkä kaksi rikkinäistä vain löysi toisensa melun keskeltä, tarrautui kiinni kuin hukkuva oljenkorteen, ja lopulta hukutti molemmat. Pelko siitä ettei koskaan voisi olla tarpeeksi. Että kipua on mahdoton selättää. Helpompaa olla yksin, niin ettei kukaan oikeasti nää sun silmien taakse.

Sä pelkäät niin paljon luottaa, pelkäät, että juuri kun uskallat tukeutua ja nojata toiseen, sut kampataan maahan ja potkaistaan hiekkaa päälle.

Minä odotin sua, rakas vihollinen, luulin ettet enää tulisi vastaan

Hei levoton tyttö sun pitäisi päättää että mitä sä tahdot, tai saatat mut luotasi työntää. Mitä sä pelkäät?

Noita sanoja mäkin olen kuullut nyt, vähän liiankin monta kertaa. Mitä helvettiä sä säädät? Mitä sä sekoilet? Yritä ny olla! Mikä siinä on niin vaikeeta??

Niimpä, sano se. Mä en vaan voi olla. Mä tukehdun, ahdistun, en osaa tehdä päätöksiä ja lopulta häivyn kun oon tarpeeksi sekaisin itteni kanssa. Kuulin eilen kohtuu laadukasta vittuilua mun ongelmastani, kun kerroin millaista tatuointia olen seuraavaksi suunnitellut. Sain selitettyä, jonka jälkeen tyyppi kattoo mua, hymähtää ja totee; ”aijaa, luulin että aiot ottaa karttinkiradan. Aattelin että se kuvastais sua hyvin, pyörit vaan tota samaa ympyrääsi päätymättä mihinkään.”

Aloin tottakai nauraa, kuten asiaan kuului, mutta vihlaisi silti melko syvältä tajuta hänen olleen oikeassa.

Heitän sullekkin pienen mietinnän;

Kuvittele itsesi veneeseen. Alkaa myrskytä, ja lopulta vene keikkaa ja sä putoat syvälle mustiin aaltoihin. Sä lyöt pääsi veneen reunaan ja alat pudota kohti pohjaa. Ennen kuin pinta katoaa kokonaan näkyvistäsi, sä näet käden joka sut nostaa ylös pinnalle. Kenen käden sä siinä näet? Kuka se sitten onkin, pidä hänestä kiinni<3

 

Sinä oot, usein vieras muiden joukossa..

Peililasin yllä tanssimista. Kaunista, taianomaista katsoa, mutta se satuttaa. Kipu joka viiltää joka askeleella. Joka ainoa piruetti saa sut näyttämään paremmalta, kauniimmalta,  mutta joka hetki haavat pureutuvat syvemmin ihoon, valuttaen lopulta veresi kuin akryylimaalin tasaiselle pinnalle.

Mitä pidempään sä yrität olla vahva, yrität kantaa roolia jonka luulet sulle jonkun laittaneen, sitä syvemmälle sä vajoat. Lopulta, kun sä et jaksa enää, voimat on loppuneet ja sä vaan hajoat, alat katsella ympärillesi, alat etsiä syyllisiä ja miettiä kuka sut laittoi siihen muottiin. Siinä kohtaa sun ympärillä ei ole enää ketään, ei ketään ketä syyttää siitä. Ainoastaan sun oma kuvajaises siitä hennon peililasin pinnasta muistuttaa, kuinka sä olet itse ajanut itseäsi vaan syvemmälle.

Sä voit syytellä muita vaikka koko elämäsi. Kuinka sun ahdistuksen syynä on eksä, äiti, veli, naapurin koira, tai neljätoista vuotta sitten haudattu isoenosi. Syytä vaan, jos kuvittelet sen auttavan. Voin kertoa, ei se auta. En halua yleistää, ja ymmärrän toki, että kuten itsellänikin, tietyt elämäntilanteet vain painavat joskus pinnan alle eikä silloin yksinkertaisesti jaksa yrittää.

Kuitenkin jos pysähdyt hetkeksi miettimään, huomaat, tai ainakin mä huomaan itsessäni, tiettyjä käyttäytymismalleja joiden mukaan elän, joiden mukaan toimin riippumatta onko kyseessä parisuhde, kaverisuhde, ihan mikä tahansa.

Mun on helppo tutustua ihmisiin, saan yleensä nopeasti keskustelun aikaan ja hetken mä kuvittelen miten helppoa on päästää lähelleen, Lopulta ne ihmiset, jotka oikeasti näkee mut kokonaan, ne joille mä en ole vain iloiset kasvot, ovat aika vähissä. Enkä mä haluakkaan niitä enempää. Mä tunnen silmitöntä pakokauhua ja ahdistusta, kun huomaan jonkun haluavan jotain vakavampaa mun kanssa. Mä lukkiudun kuin simpukka ja työnnän ihmiset kauemmas. Tajusin vasta hiljattain toistavani tätä samaa kaavaa kerrasta toiseen.

Kuinka pelkään luottaa ja kuinka pelkään antaa ohjat jonkun toisen käsiin. Ja ei, mua ei ole satutettu ollenkaan niinkuin mun käytöksestä vois kuvitella. mä olen satuttanut itse häipymällä, ja nyt pelkään enemmän omaa käytöstäni. Masentavaa, ja samalla kannustavaa on kuitenkin se, että ratkaisun avaimet on koko ajan mulla kädenulottuvilla, kunhan vain osaisin käyttää niitä.

Avojaloin se pistää mut kävelemään..

..sateeseen, sieltä mut turvaan löytää. ja paljaat jalkani taas kengittää

ihmeellinen pyörre pään sisällä. Mä kelaan aikaa päässäni taaksepäin vuoden verran. Viimeinen vuosi on ollut heittämällä kauhein ikinä elämistäni vuosista. En osaa sitä pelon, ahdistuksen, surun sekä sekoamisen tunnetta edes kertoa tähän, eikä ole tarviskaan.

Tää vuosi on kuitenkin myös antanut paljon. ihmisiä on tullut ja mennyt, ja tää aika on todella kertonut ketkä ovat niitä oikeasti pysyviä, oikeasti välittäviä, niitä, kenelle mä merkitten. Ja voin kertoa, että niitä ihmisiä, jotka on tätä matkaa mun kanssa kulkenut, välillä nostaen ylös, ja jatkuvasti pystyssä pitäen, mä arvostan uskomattoman korkealle <3

Mun arvot ja asenteet on kokeneet kolhuja, oon tehnyt asioita joista en ole ylpeä, ja toisaalta myös saanut huomata miten pitkälle olen valmis menemään seistäkseni sanojeni takana.

Mä olen oppinut vuoden aikana muutaman asian josta aion pitää kiinni myös ensi vuonna:

  • Älä puutu asioihin jotka ei sulle kuulu.
  • Yhdet puheet.
  • Älä oleta, älä kuvittele tuntevasi jollet ole edes vaivautunut tutustumaan.
  • Älä koskaan mene sanomaan tietäväsi miltä toisesta tuntuu, ellet vaivaudu edes kysymään. Et voi lukea ajatuksia
  • Arvosta ihmisiä jotka elää tätä elämää sun kanssasi.

 

Onni on päätöksestä kii, täytyy piristyy, nousta ja pukeutuu. Eikä saa jäädä vellomaan kaikkeen haikeaan niin että masentuu.

Kyllä mä tämän tiedän ja nääthän, miten reipas tänään oon. Hymy huulilla työni mä teen. Ja sinä täysin sokee oot sille kuinka mä suistunut oon – pimeyteen.

Eikö niin, täytyy selviytyy, ei saa pysähtyy. Tää oli minun syy. Kaikki muutkin kantaa taakkojaan, nyt mun pitää vaan kuoreni kovettaa.

Kyllä mä tämän tiedän ja nääthän, miten reipas tänään oon. Hymy huulilla työni mä teen. Ja sinä täysin sokee oot, sille miten uupunut oon.

Pystyn nauramaan, pystyn valon tuomaan, vaikken oikeesti henkeä saa. Mä kyllä reipas tänään oon vaikka melkein luovutan jo.

Miten reipas tänään oon hymy huulilla työni mä teen. Ja sinä täysin sokee oot sille miten uupunut oon

Pystyn nauramaan, pystyn valon tuomaan vaikken oikeesti henkeä saa. Mä niin reipas tänään oon Sä et nää, että matkalla oon – pimeyteen.

-johanna kurkela

tänään saa kiveen kirjoittaa, minä elän!

Älä pelkää ääneen sanoo, älä pelkää nälkää janoo, tulevaisuuden lapsille kertoo voit, kuinka täällä jotain koit, tänään saat kiveen kirjoittaa, minä elän!

 

Mä olen taas pitkästä aikaa elossa. En se tunteeton zombi joka elää odottaen seuraavaa yötä, toivoen sen olevan viimeinen. Tottakai niitäkin päiviä tulee, viikkojakin, kun ahdistus yhä hallitsee ottaen valtaansa, otteeseensa, kuin liian suureen nyrkkiin. Mutta kuitenkin mä tunnen tällä hetkellä.

Siinä sä istut ikkunalaudalla Radiossa joku laulaa ”täytyy irrottaa” Silmistäs totuus tuijottaa Voisin kuolla tähän paikkaan

Ilo, suru, tuska, nauru- kaikki se on parempi kuin täydellinen tunnottomuus joka vain täyttää pään harmaalla sumullaan.

Mä olen viime aikoina taas huomannut nauravani ihan aidosti, ja se tuntuu ihanalta.

Sillä kun sä lähdet kahleet ne kolisee, pitkin keittiöö, täyttää tyhjiöö, tuleeko tänään mun sydämestä yksiö? Oot savu keuhkoissa, sanoit ite pitäis lopettaa ajoissa

Mä nousen täältä vielä. Ja aion uskaltaa haaveilla vielä jonain päivänä uudelleen.

kursivoidut tekstit Elli-nooran kappaleista.

 

ja peiliin katsoo ihminen

Elämä kulkee. Välillä leijun mukana sen pinnalla, välillä raahaudun perässä kuin ongenkoukkuun tarttunut vanha saapas. Mutta varmaa on se, ettei se saapaskaan mihinkään irtoa, korkeintaan kalahtaa malttamattoman kalastajan päähän, jos sen kiskaisee pohjasta liian vauhdilla. Samanlailla ihminen pirstoo kaiken tieltään jos se revitään irti liian nopeasti tai sen elintila rikotaan.

Ei me tästä kuitenkaan mihinkään mennä. Tässä ollaan.

Viimeisen viikon sisällä pienten lasten ja vauvojen kanssa viettämäni aika todistaa taas sen, kuinka pieni ja ihmeellinen tämä elämä lopulta onkaan. Pienet sormet omieni ympärillä, lämmin tuhina rintaa vasten. Hölmistyneet kysymykset ja uteliaisuuttaan kiiltävät silmät, vailla tietoa tän maailman pahuudesta.

Siinä pienen ihmisen kosketuksessa on kaikki. Koko maailma kiteytyneenä siihen pieneen ohikiitävään hetkeen.

Välillä mennään pohjalla, mutta pitkästä aikaa tuntuu, että ainakin aika ajoin nousee pintaan, edes hetkeksi ottamaan happea ennen seuraavaa sukellusta.