älä onnen pikkuenkeleitä, luotas karkoita

Rinnassa jäytää epäilys ja pelko, kun sä olet muualla. Missä sä olet ja kenen kanssa. Mitä teet juuri nyt? Olenkohan sulle edes tärkeä? Mitä jos sä toimit samoin kuin… niin, minä.

Oli aika pysäyttävää tajuta toi. Etten epäile tekojesi vuoksi, vaan omien tekojeni. Omien liian isojen virheitteni.

Virheet kuitenkin opettavat ja mä tiedän nyt paremmin, miten toimia. Pakokauhun vallassa olisin halunnut juosta pois, piiloutua, hävitä jonnekkin. Koska musta ei ollut tekeen päätöksiä, ajoin omalla toiminnallani muut ihmiset kauemmas minusta, etäännyyin niin kauan että kaikki oli jo myöhäistä.

 

Mä en halua toistaa virheitäni, enkä epäillä toisen tekevän niitä samoja ratkaisuja.

Älä puhu rakkaudesta josset totta tarkoita, Älä onnen pikkuenkeleitä, luotas karkoita, Sulle pahaa en mä toivo mutta vihaan valhetta.

Ton mä olen oppinut. Ettei sanat, vaan ne teot.

selkään tullut on ennenkin, minä käänsin posken ja puolustin

Tummien vetten alla. Hiljalleen alaspäin viettävässä virrassa näet ajan lipuvan ohitsesi. Ajan, joka kulkee joskus hitaammin, joskus nopeammin. Pysyvän ajan käsite on ehkä sittenkin vain ihmisen luoma illuusio, mielikuva johon tukeutumalla sä voit juosta päivästä toiseen samaa kierrostasi.

 

Sä näet kuvajaisesi veden pinnasta, mutta tunnistatko sitä oikeasti? oletko se sinä, vai onko se hahmo, joksi sä olet muuttunut yrittäessäsi miellyttää muita, juosta niiden pillin mukaan. Miksi sä juokset? Miksei koskaan riitä että sinä olet sinä? Josset sä kelpaa niille, jotka kuiskii sun selän takana hiljaa, niin miksi välität? Ja jos ne tulee sun eteesi, mikset työnnä niitä syrjään? Miksi sä annat jonkun sun elämässä täysin yhdentekevän henkilön talloa sut maahan?

Älä sano että pelkään elää elämää etten uskalla yrittää sillä nähneet on niin paljon nää että keinutuolini pettää

selkään tullut on ennenkin minä käänsin posken ja puolustin vielä käännän toisenkin -j&j

on laiva lastattu valkoinen, viattomilla katseilla sun kaltaisten

Monen onnistuneen suhteen, oli sitten kyseessä työ-, ystävyys-, tai parisuhde, aloittaa kunnioitus. Kun molempien arvot kohtaavat ja toisen kunnioittaminen kohdallaan, on se verrattavissa talon perustuksiin. Moni varmaan muistaa lapsena opitun laulun; et voi tehdä taloasi hiekalle, kestä ei se tulvien tullen, se voi olla upea mutta silti sortua ja saat rakentaa sen uudelleen.

 

Vähän sama juttu tässäkin. Jos sä heti alussa kuset luottamuksen, tai vaan jätät toisen itsesi alapuolelle, ei suhteen pohja varmaankaan kestä, kun sitä eka kerran kunnolla koetellaan. Toisin kuin lapsena laulussa, sulla ei välttämättä ole mahdollisuutta rakentaa sitä uudestaan. Jos sä kuitenkin saat sen mahdollisuuden, ota se tosissasi.

Ihmisen itsetunnon ja itseluottamuksen helpoin tuhoamiskeino on olla uskomatta häneen, luottamatta häneen, olla välittämättä hänen arvoistaan. Siten sä romutat ihmisen perustan ja vedät maton jalkojen alta, ja teet varmasti tuhoa jota ei ole helppo korjata.

Jos sä haluat pitää kiinni siitä ihmisestä sun vierellä, älä tallaa unelmia. Älä vähättele. Älä oleta, äläkä odota toisen odottavan ikuisesti. Älä jätä toista sun prioriteeteista taka-alalle. JA MIKÄ TÄRKEINTÄ; kunniota sitä toista.