Tyhjyyyden mustatut seinät. Kartat, joissa et kuitenkaan näe päätepistettä. Auki revityt ranteet. Yhtäkkiä sä tajuat, että ne on oikeasti jo takanapäin. Heräät huomaamaan, kuinka sä pystyt näkemään taas auringon. Kun käännät kasvot kohti sitä valoa, tajuat,ettei se enää työnnä sua varjoihin, vaan pystyt jo katsomaan kohti.
Asiat ei muutu yhtäkkiä, enkä mä edes naiivisti kuvittele kaiken olevan ohi. Viime yönä mä sain pahimman paniikkikohtauksen viikoihin. Yksi pieni, täysin tahaton liike riitti laukaisemaan ahdistuksen mun pääni sisällä. Sekunnin liian kauan kaulalla viipynyt käsi räjäytti muistot pintaan. Vapina, itku, hysteerinen pakokauhu ja täysin puuroutunut hengitys tuntuivat saavan ajan pysähtymään.
Mä katsoin tärkeintä ihmistä mun vierellä, se oli onneksi jo nukahtanut. Mä tunsin suunnatonta halua juosta helvetin kauas, pakoon, enkä osannut edes itse selittää itselleni syytä siihen. Mun mieli kuvas elokuvaa, kuinka mä taas ahdistuneena pilaisin kaiken. Sitten mä yhtäkkiä tajusin että jumalauta, mää en ole yhtäsuuruusmerkki sairauteni kanssa. Mä sotken sen suohon, enkä anna sen määritellä mua, pilata mun ihmissuhteita, viedä tunteita ja sitä lämpöö jota näköjään pystyn kuitenkin kokemaan. Mä tuhoan sen, hautaan sen syvälle.
Ja aamulla kun mä katsoin aurinkoon, tajusin, että pahin kynnys, ensimmäinen kohtaus on nyt ohi, ja silti se tärkein makaa mun vieressä ja hymyilee.