rakkauteen kuuluu pelko sen menettämisestä

Jos sä tartut minuun, ethän kohta irroita?

Jos mä lupaan olla sun, vaalithan sitä lupausta?

Kysymyksiä sille toiselle, mutta samalla myös itselle. Hassua, että ensimmäisenä pelkää miten se toinen vieressä toimii, vaikka hyvin tietää että useimmiten syy pakenemiseen, irti repimiseen ja tukehduttavaan oloon on syvällä minussa, ei kenessäkään muussa.

Kahleiden kalpeat ääriviivat painavat mielessäni vielä hiukan kipeinä arpina. Kahleiden, jotka mä olen parhaani mukaan tuhonnut, mutta jotka vielä välillä kuristavat kaulalla. Mä  yritän päästä eteenpäin ja unohtaa, mutta se vie aikaa.

Mä kuitenkin haluan tehdä niin, sun takia. Meidän takia.

Toisen todellisuuden, sen koin, vaikka sitä nähnytkään et.

Tyhjyyyden mustatut seinät. Kartat, joissa et kuitenkaan näe päätepistettä. Auki revityt ranteet. Yhtäkkiä sä tajuat, että ne on oikeasti jo takanapäin. Heräät huomaamaan, kuinka sä pystyt näkemään taas auringon. Kun käännät kasvot kohti sitä valoa, tajuat,ettei se enää työnnä sua varjoihin, vaan pystyt jo katsomaan kohti.

Asiat ei muutu yhtäkkiä, enkä mä edes naiivisti kuvittele kaiken olevan ohi. Viime yönä mä sain pahimman paniikkikohtauksen viikoihin. Yksi pieni, täysin tahaton liike riitti laukaisemaan ahdistuksen mun pääni sisällä. Sekunnin liian kauan kaulalla viipynyt käsi räjäytti muistot pintaan. Vapina, itku, hysteerinen pakokauhu ja täysin puuroutunut hengitys tuntuivat saavan ajan pysähtymään.

Mä katsoin tärkeintä ihmistä mun vierellä, se oli onneksi jo nukahtanut. Mä tunsin suunnatonta halua juosta helvetin kauas, pakoon, enkä osannut edes itse selittää itselleni syytä siihen. Mun mieli kuvas elokuvaa, kuinka mä taas ahdistuneena pilaisin kaiken. Sitten mä yhtäkkiä tajusin että jumalauta, mää en ole yhtäsuuruusmerkki sairauteni kanssa. Mä sotken sen suohon, enkä anna sen määritellä mua, pilata mun ihmissuhteita, viedä tunteita ja sitä lämpöö jota näköjään pystyn kuitenkin kokemaan. Mä tuhoan sen, hautaan sen syvälle.

Ja aamulla kun mä katsoin aurinkoon, tajusin, että pahin kynnys, ensimmäinen kohtaus on nyt ohi, ja silti se tärkein makaa mun vieressä ja hymyilee.

Kelle kuulun silloin

Selkä vasten seinää. Sä tiedät että periaatteessa sun on mahdotonta kaatua, mutta silti koet että jalat eivät kanna, eivät pidä sinua pystyssä. Vähän saman sä aiheutat mulle. Käytännössä tiedän etten mä mihinkään kaadu, koska otat vastaan, mutta on ihan helvetin vaikeaa luottaa siihen että sä todella olet takana jos suljen silmät ja vain uskallan luottaa. Sua ehkä naurattaa mun haparointi, mutta voin kertoa, että olen välillä ihan kauhuissani. En uskonut että tulisin enää koskaan välittämään, ehkä rakastamaankin. Mä sain niin paljon kuulla olevani tunnevammanen, pakeneva, pelkuri, että aloin uskoa siihen itsekkin. Mä aloin rakentaa siitä suojakuorta itselleni. Että voin olla ihan hauskaa seuraa, voin nauraa ja katsoa silmiin, mutta ne silmät olivat tyhjät. Mä petasin itselleni valmiiksi epäonnistumisia, varmistamalla, etten alkanut välittää oikeasti kenestäkään.

 

katse niin varma, että mä en huomaa edes pelätä, vaikka mä tiedän että tää maailma on mennyt sijoiltaan. Sä näet valoa siellä missä tie katoaa pimeyteen. ja poimit syliisi siipirikon, pilvistään pudonneen

 

Mua pelotti liikaa ajatus siitä, kuinka kaikki voisi romahtaa pienessä hetkessä, ja aloin ajatella, etten halua enää luottaa, ettei vedetä turpaan.

Sitten sä tulit siihen, niin varmana, niin päättäväisenä, ettet sä antanut mulle enää tilaisuutta pelätä. Sä käskit mun luottaa, ja uskaltaa, sä lupasit ettet sä anna mun kaatua. Ja mä yritän luottaa.

Siksi etsisin sua laitakaduilta, kellareista, syrjäkortteleista, sun nimes kirjottaisin paidan rintaan, että tuntisit mut, etten hukkuisi ihmisvirtaan. jos sä tarvitset mua.

Jos huomaat etten jaksa, otan ilmeen ehjemmän

Osaan kauniisti kirjoittaa, kielellä koskettaa. Saan sen tuntumaan että syvältä sisältä se kumpuaa

Ihan oikeasti, anna anteeksi. Jos sulla on ihmisiä, ketä kohtaan sulla on vihaa, katkeruutta, riittämättömiä odotuksia, kaunoja vanhoista asioista, kateutta… ANNA ANTEEKSI. Sun vihassa roikkuminen ei hyödytä ketään eikä mitään. Se satuttaa teitä molempia.

Se hiertää kivenä kengässä, painaa helvetisti sun näkymättömässä repussa jota raahaat harteillasi. Jos pystyt myöntämään virheesi, pyydä anteeksi. Jos toinen pystyy, anna anteeksi. Jos sä voit vaan nollata menneisyyden, vaikket edes saisi asioita ratkaistua, nollaa se. Kuvittele vetäväsi pääsi niin täyteen ettet enää muista mitään. Onko sulla kokemusta siitä? Mulla on. Yritä saada mielessäsi sama olo sun mieltä painavien ihmisten tai asioiden kanssa. Niissä kiinni pitäminen ja niissä vellominen ei oikeasti vie sua yhtään eteenpäin.

Se voi aidosti koskettaa, toisia mutta ei omaa. Se voi olla totta mutten saa siihen tuntumaa. Mulla älyäkin riittää, ei se riitä mihinkään, vain sanojen helinää

Sä voit edetä elämässä vain hyväksymällä menneisyyden. Vaikka sun ei tarvi ryhtyä marttyyriksi, sä voit silti yrittää unohtaa.

Anna anteeksi.

Mitä jos mä rakastan sua valovuoteen seuraavaan

Sä olet mun, mä sun, ja kävin miten ikinä, en välitä

Eka kertaa vuosiin mulla on oikeasti tuollainen olo. En oo aikoihin kaivannu mitään kunnollista vakaata suhdetta, mutta nyt olen sellaseen ajautunut, ja mulla on pitkästä aikaa tosi hyvä olla. Aika kauan oon toiminut miten sattuu, vähän sillä periaatteella että kun tää nyt kumminkin on kohta ohi niin samapa tuo mitä tekee sen aikaa tai vaikka antais loppua sen heti, ennen kun kerkee kumpaankaan sattuun.

Oon ollut aika häilyvä, tuuliviirikin, eikä musta oo ehkä saanut mitään tarttumapintaa, kun olen jo ollut kaukana. Pelottanut liikaa luottaa ja päästää ketään lähelleen. Kun on yksin, ei läheisyys pääse satuttamaan.

Mun elämääni on kuitenkin tullut ihminen, joka paiskoi kaikki mun käyttäytymismallit romukoppaan, tuhosi mun ennakkoluulot ja oletukset siitä voiko mihinkään tässä maailmassa luottaa. Se tuli vetäen jalat alta, ja vain katse sai mut näkeen niin paljon enemmän kuin kukaan aiemmin. Kosketus sai mut tajuamaan, ettei jokaisen pohjimmainen tarkoitus olekaan satuttaa.

Jos sulla on vierelläs tälläinen ihminen, sä saat olla onnellinen <3

Jaksan kävellä ihan itse, paitsi silloin kun väsyttää

 

Valehtele.

Älä arvosta.

Pidä toista itsestäänselvyytenä

Älä välitä

Siinä vinkit jolla satavarmasti pilaat suhteen kuin suhteen.

Jos yrität toimia toisin, vannon että mahdollisuudet onnistua moninkertaistuu siinä samalla.Jos mä jotain olen oppinut, niin sen, että hyvät ihmissuhteet ovat arvokkaampia kuin mikään muu. Pidä niistä huolta.

Elämä on hassua

Viimeistään kun halkeaa kahtia

Voi meit hattupäisii rappionlapsia Kun täytän sata tajuan, ois voinut toisin toimia

Ja taas mä meen ja mä teen mitä teen Sä vuodat sun kyyneleet

Miks ei vois ain juoda viinii, olla toises kii, pääs kukkaseppeleet

Sano meil on aikaa Jos tää hetki on lainaa Koht se on jo vainaa

Me ei olla aina kakskytvuotiaita

Ei kohtausta ei näytelmää, ei mitään, vain lupaus, elämä jatkuu…

Minä pelkään patoni murtuvan, kaiken kauniin yli kuohuvan, minä unessa paikoillani uin. Keveisiin askeliin, ääniin hiljaisiin, minä aamun tullen kaiken menetin. Eleisiin, koruttomiin, sun silmiin lempeisiin..

Mitä jos taas pelko ottaa vallan? Juuri kun luulet luottavasi, uskaltavasi heittäytyä, sun pahimmat haavat revitäänkin auki. Työnnetään tylsä terä vasta hieman arpeutuneeseen haavaan ja repäistään kunnolla. Sitten silitellään et ei kai vaan sattunut.

Luottamus on Jotain sellaista, mikä ei synny itsestään. Kun se on saavutettu, sitä ei voi jättää pöytälaatikkoon pölyyntymään, vaan sitä on tarkoin varjeltava. Se on kuin lasinen maljakko. Saatat pudottaa sen, ja hyvällä tuurilla se säilyy ehjänä. Mutta pudotappa se hieman liian korkealta, tai kovalle pinnalle, se lentää niin tuhannen säröiksi, että on turhaa edes yrittää kerätä osia kasaan.

Jos sulla on ollut ystävä, luotetuin ihminen, joka on kuitenkin pettänyt sut, sä tiedät mistä puhun.

 

Hullujenhuoneen taulussakin sanotaan, totuus on vain kupla joka puhkaistaan

Millä rakentaa kestävää, jos sulla on kädessä pelkkiä hajonneita kappaleita?

Välillenne rakentui silta, sä yli marssit komeasti niin.