Kysyn näätkö sä mua, vaikken sun kaltainen oo?

Mun ympärillä, ikuinen hiljaisuus, mut kadut puhuu mulle. Ja mä kirjotan mun nimee seinille, et must jäis jotain tänne. Ja läpi betonin, aina kuulen musiikin. Ja laulut joissa kerrotaan, siit kuinka mä teen väärin

Mää pelkään silmittömästi yksinäisyyttä. Mun on vaikee olla jossei puhelin piippaa, jossei kellään oo mitään missä tarvii mun apua tai jos vaan koen olevani yksin. Toisaalta myös pelkään läheisyyttä enkä osaa olla rennosti siinäkään. lopulta mä sählään vähän joka suuntaan ja ihmettelen miks asiat on taas niin helvetisti sotkussa.

Mä ihastun, haluan jotain pysyvää. Heti kun saan vastakaikua tunteilleni, pelästyn ja peruutan taas takavasemmalle. Ennen kuin kukaan oikeasti ehtii välittää. Mun on vaikee luottaa ja vaikee heittäytyä. Toisaalta elän liiankin hetkessä, toisaalta vatvon asioita ja pelolla pilaan ne jo ennalta.

Mä olen saanut uuden mahdollisuuden korjata virheet joilla pilasin yhden ihanasti alkaneen ihmissuhteen vuosi sitten. Mä en halua sössiä uudelleen.

Heitit hiekkaa suoraan mun silmiini

Tyhjyyden kalpeat kasvot tuijottavat takanasi. Tunnet silmät selässäsi, mutta kun käännyt, et näe mitään. Sun omat pelkosi, itse itsellesi manatut pirun kuiskivat korvaasi sanoja, joiden tiedät vain hajottavan. Sä yrität huutaa, mutta tiedän sen olevan turhaa, kukaan ei kuitenkaan kuule.

Hullu, ne sanoo. Sairas, antaa sen olla.

Sodan jälkeen maailma on hiljaa. Ehkä sotaa ei koskaan oikeastaan ollutkaan, ehkä kaksi rikkinäistä vain löysi toisensa melun keskeltä, tarrautui kiinni kuin hukkuva oljenkorteen, ja lopulta hukutti molemmat. Pelko siitä ettei koskaan voisi olla tarpeeksi. Että kipua on mahdoton selättää. Helpompaa olla yksin, niin ettei kukaan oikeasti nää sun silmien taakse.

Sä pelkäät niin paljon luottaa, pelkäät, että juuri kun uskallat tukeutua ja nojata toiseen, sut kampataan maahan ja potkaistaan hiekkaa päälle.