On ihmisen lapsella kuvana vain
Kasvoja menneisyyden
Kun hyvän ja kauniin mä sinulta sain
Hain syitä tuomita itseni luovuttamaan
Muistot väkevät lauseiksi taas puetaan-Anna Eriksson
Joskus ihminen murtuu omien ajatuksiensa alla. Elämässä tehtävät valinnat määrittelevät sen, kuka olet. Teot kertovat sanoja enemmän. Sanoja, jotka niin usein ovat pelkkää helinää korvissa, vailla mitään painoarvoa. Vailla edes tarkoitusta. Sanoja, joita on helppo lausua tarkoittamasta niistä yhtäkään. Täytyy varoa katsomasta silmiin, josta peilaava sielu kertoisi kaiken olevan suurta valhetta.
Haluaisit olla ehkä hetken yksin, omien ajatusten kanssa, tehdä päätökset itse. Pelkoa riuhtaista itsensä vapaaksi. Katumusta, ettei osaa olla onnellinen hetkessä vaan tahtoo irti. Epäilyksiä, kannattaako elämä jos sen muuttaa ja pudottaa pohjan pois nykyhetkestä. Orastavaa kaipausta tuntemattomaan.
Liikaa rakkautta ja tunteita rikottavaksi. Liikaa elämänhalua lukittavaksi. Liian monia satutettuja lauseita ja liian monia kysymyksiä ilman vastausta. Liikaa pelkoa pettymyksen tuottamisesta.
Haurasta. Taistelua oikeasta ja väärästä. Kuka määrittelee mikä teko on liikaa, kuka punnitsee hyvän ja pahan. Kenellä on uskallusta ja valtaa elää omaa elämäänsä, uskallusta heittäytyä tulevaan ilman turvaköyttä.
Eihän täällä tietää voi, mihin autoon sitä joskus nousee, mihin ajetaan. Ota minut kyytiin sillä mä tiedän, elämä on lyhyt, vie mut mihin vaan. Tää onhan viimeinen kerta penkalla rakkauden? Sanan tuot, kuulen ja uskon sen.
Sano, etten milloinkaan joudu enää palaamaan Sydänten kaupunkiin, missä kaikki luulot pois riisutaan
Sano, etten milloinkaan joudu alle sen tikaritaivaan Valottoman valon luo Sano mulle, etten enää koskaan
