Siellä mä tunnen eläneeni viime päivät. Miksi ihminen tekee yksinkertaisistakin asioista niin hankalia? Miksi haluaa yhtä ja tekee sitten kuitenkin toisin? Tämä kysymys pätee vähän liiankin moneen asiaan mutta tällä kertaa puhun vain laihduttamisesta ja ylipäätään omista valinnoista. Tää viikko on sisältänyt laivareissun, sekä yhden extempore-kesäajelun, toisin sanoen aivan liian monta väärää valintaa ja morkkiksen hetkeä, suoranaista vitutusta omasta selkärangattomuudesta.
Keskiviikkona oltiin illalla ajelemassa ystäväni kanssa. Hän on kaunis, barbiemaisen hoikka, ollut lapsesta asti. Mä olen ihaillut ja ollut jollain lailla kateellinen hänelle upeasta vartalosta niin kauan kuin muistan. Periaatteessa mulla olis täysi mahdollisuus päästä samaan, ei tosin niin helpolla mutta olisi kumminkin. Silti kun hän ehdotti grilliruokaa, ja suostuin. Siinä sitten vedettiin ranskalaisia naamaamme vierekkäin, ohukainen ja paksukainen. Mä tunsin itseni todella typeräksi vain hetkeä myöhemmin. Taas vähintään tuhannen kalorin verran kauempana haaveesta, tavoitteesta.
Laivalla näin itseni hytin kokovartalopeilistä kun vaihdoin vaatteita. Mua inhotti. Inhotti oma vartalo, se millaiseksi itsensä on päästänyt, inhotti ajatus lähteä hytistä ihmisten ilmoille tällä kropalla. pari tuntia, ja ainakin kahdeksan Breezeriä myöhemmin mä tunsin oloni huomattavasti paremmaksi. Taas tuhansia kaloreita kauempana todellisuudesta. Peili palautti maan pinnalle, siihen että jotain tarttis tehdä. Lähes samalta istumalta syömään ranskalaisia ja ottaan pari tasoittavaa.
Ei vissiin ihan kaikki täsmää. Onko alle kakskymppisen todella pakko inhota peilikuvaansa kuin ruttoa? Onko todella hävettävä vartaloaan ja hankittava känni, jotta kehtaa kulkea laivassa kuin muutkin? Onko todella tunnettava itsensä muita alhaisemmaksi vain, jos sattuu painamaan viis tai viistoista kiloa enemmän kuin joku muu? Onko oikeasti ryypättävä itselleen hyvä olo ja saatava huomiota baareissa jotta kokee itsensä hyväksytyksi?
Tuskin, mutta siltä se kuitenkin tuntuu. Onko järkeä toimia ihan päinvastoin kuin järki sanoo? Karkki-, sipsi- ja jäätelölakko kestivät vahvasti tax freet ja puffetin, no problem kun päätös oli vahvasti tehty ja lakkoa jo yli kuukausi takana. Miksi sitten antaa itselleen luvan syödä tai juoda mitään epäterveellistä, kun kuitenkin vihaa sen tuloksia vartalossaan? Kummasta oikeesti tulee parempi olo, pitsasta vai laihasta kropasta? Valinnan pitäisi olla itsestään selvä.
Ja ei, mä en arvostele lihavuutta tai kenenkään vartaloita, mun mielestä on jokaisen oma asia, ja jos on sinut itsensä kanssa, niin se on mahtava juttu minkä kokoisena tahansa. Ei, mä arvostelen vain omaa selkärangattomuuttani. Mä en haluaisi että kesälomareissut arvotetaan ruokien, kaloreiden tai itsekurin keston mukaan. Päällimmäisenä pitäisi olla onni, nauru, ilon hetket, vapaus. Ne oikeasti tärkeät asiat.
Itsekuri on kuulemma kuin lihas joka paranee harjoitellessa. Miksi se on sitten olevinaan niin haastavaa?