öisiä ajatuksia

Öinen pimeys kietoo pohjattomaan viittaansa. Reunaton tyhjyys leijuu kaiken yllä kuin usva, lamaannuttaen maailman muutamaksi tunniksi. Syvä musta maa, jonne jalka lipsahtaa helposti. Peiton alle verhoutuneet pelot, kauhut ja ajatukset ottavat valtaansa, vievät pyörteisiin ja vetävät irti kaiken niin tutun ja turvallisen, antavat vallan pois omista käsistäsi, odotat vain hiljaa aamunnousua.

Auringon ensisäteet muistuttavat uudesta päivästä. Jatkumoa, joka liikkuu eteenpäin vaikka itse tuntisikin olevansa pysähdyksissä. Aamukasteen viileät pisarat leskenlehdellä, jonka  lähestyvä kesä on nostanut tainnoksista. Auringossa kimaltava seitti on merkki elämästä. Kuinka hauras voikaan olla niin kaunista?

Eletään vaan vaikka piruuttaan läpi elämän helvetin

..Tai entä jos yritettäisiin nauttia jokaisesta päivästä, olla tänään vähän kiitollisempia kuin eilen ja panostaa omiin arvoihin, niihin asioihin jotka on itselle kaikkein tärkeimpiä. Joskus kannattaa nielaista omaa ylpeyttään ja antaa uusi mahdollisuus. Juuri nyt on hyvä hetki antaa anteeksi ja unohtaa vanha katkeruus. Elämä on tässä!

Mulla on mahaongelmat ollut aika pahoja tässä pari päivää mutta niiden kanssa on vaan elettävä. Eilen olin töissä yli 14 tuntia, eli todellakin pitkä päivä mutta niin kiva! Pääsi luomaan uusia tyylejä, näkemään oikeesti omien käsien jäljen ja vielä illalla nauramaan ja höpöttämään ystävän kanssa samalla kun hänen tukkaa laitettiin, ei olis voinut olla enää parempi mieli. Viime yö meni alle neljän tunnin unilla ja vappufiilis on väsy 😀

1453744751139
minä ja Veera

Pääsin kotiin jo tunti sitten ja oon tässä lahnaillut vaan sohvalla ja aattelin ottaa pienet varttihorkat ennen valmistautumista illan kekkereihin 🙂

Nautitaan, ollaan kiitollisia tästä hetkestä ja muistetaan kertoa kuinka paljon rakastetaan <3

KLARA VAPPEN!! <3

Voihan pyykit!

Tiedättekö kun välillä on niitä päiviä että mikään ei pysy käsissä, kaikki unohtuu eikä oikein pysy ajatus kasassa ollenkaan. Mulla on koko viikko ollut sellainen, äsken Mikko löysi koneesta pyykit jotka olin pessyt maanantaina 😀 Josko ens yönä sais unen päästä kiinni ja pysyis pääkin kasassa 😀

DSC_0377 DSC_0375

Voi olla että tää dieetin aloituskin on sekoittanut pakkaa, mutta sen osin on kyllä mennyt hyvin, ainakin nää kokonaista kaksi päivää. Eilen mulla oli uimakaverina Olga neljävee ja siinä sai leikkiä merenneitoa, merihirviötä ja vaikka mitä. Hauskaa oli ja omat arvot selkeytyivät kaiken ruokahössötyksen seassa. Tärkeimpänä arvona ehdottomasti perhe ja läheiset, sekä ystävät <3

DSC_0378DSC_0386

Nyt olis työpäivä takana ja ne pyykit pyörimässä koneessa, taas. Kymmenen minuutin päästä lähetään naapurin kanssa koiralenkille ja sitte aion vaan möllöttää sohvanpohjalla. Huomenna lenkille kanssadiettaajan kanssa, ihan sairaan kiva päästä taas höpötteleen ja lenkkikin kulkee takuulla paremmin 🙂

Onnea on samanhenkiset ihmiset ympärillä <3

Tiedättekö sen tunteen kun jonkun ihmisen kanssa klikkaa heti ja hänen seurastaan saa ihan huikean energiapiikin ja sysäyksen eteenpäin? Mulla kävi niin tänään. Menin töiden jälkeen sopimaan morsiuskampauksen teosta ja muista käytännön asioista ja tuli puheeksi sitten superdieetit ja hormonidieetit yms, sekä liikunta, motivaatio ja vaikka mitä. Puhuttiin kuinka kiva olis vetää dieettiäkin jonkun kaverin kanssa ja liikkua samaten. No sitten hoksattiin että voidaan tehdä niin yhdessä ja tsempata toisiamme ja pitää sillai hyvää fiilistä päällä.

DSC_0352

Sovittiin heti jo kahen reenireffit, perjantaille lenkki ja ens keskiviikkona mennään uimaan, niin kivaa! 🙂 Aletaan noudattaa superdieettiplussan ruokavaliota pienillä fiksauksilla, (karkkipäivä :D) seuraavat kuus viikkoa ja uskon että saadaan varmasti tuloksia aikaseks.  Punnaukset tehdään vähän suurinpiirtein ja pyritään mahdollisimman normaaliin elämään, jotta saatais tästä elämäntapa jatkossakin.

DSC_0016

Niin huippua löytää ihminen joka ymmärtää sua käsittämättömän hyvin ja jonka kanssa pystyy pitään lippua korkeella! Tästä tää nyt lähtee, Jes! 🙂

DSC_0230

Pelko ohjaa tavoitettasi

Epäonnistumisen pelko. Vähän liiankin tuttu sana ja käsite. Oikeestaan on aika noloa miten ihminen voi kokea olleensa epäonnistunut. Viimeisen vuoden aikana mä olen valmistunut koulusta, saanut vakituisen työpaikan, irtisanonut sen ja laittanut pystyyn oman firman ihan itse töistä säästämillä rahoilla ja tehnyt siellä pirusti töitä, ostanut talon yhdessä mieheni kanssa, kouluttanut koiranpennun ainakin  osittain yhteiskuntakelpoiseksi 😉 sekä reenannut jumpissakin ainakin viiden kymppikortin verran. Sekä saanut diagnoosin suolistosairaudesta. Mutta silti mä en ole saanut aikaiseksi yhtään mitään koska paino on tällä hetkellä kilon tai pari enemmän kuin viime kesänä.

Aika sairas ajatustapa, ettenkö sanoisi. Jos mun ystävä esittelisi mulle tän listan niin sanoisin että huippua, kyllä kroppaa ehtii muokkaan myöhemminkin. Mutta itseni kohdalla omissa ajatuksissani minun pitäisi olla jo vähintään fitnessmalli. Kuinka monta eri ruokavaliota oonkaan vuoden sisällä aloittanut, jättänyt pois milloin gluteenin, maidon, sokerin.. Aloittanut juttailun, FIT-projektin, mitä vielä. Koen itseni niin suurena epäonnistujana että se vetää mielen matalaksi. Miksen onnistu tavoitteessani? 

Mä yritän opetella erilaista suhtautumista itseeni ja projektiini, etten etenisi aina vain vihan ja kiukun ja epäuskon voimin, vaan positiivisesti itselleni hyvää tehden. En mä voi tarvita paperilappuruokavaliota kun huippu-urheilijatkin pärjäävät ilman. Ja jos jossain kohtaa haluan sellaisen aloittaa, se suotakoon. Mä olen väsynyt syyllistämään itseäni joka asiasta, ja ressaamaan niistä, koska ressi taas pahentaa suoraan vatsaoireita ja siten koko elämänlaatua. Eikö tärkeintä olisi lopulta hyvinvointi ja usko itseensä, siihen että tavoitetta kohti mennään?

 

No nyt se sitten selvisi..

Viikonloppu menikin todellisissa antifit-tunnelmissa, mutta oli niin hauskaa ja ihanaa etten antanut sen häiritä. Mun täti, jonka kyllä ajattelen enemmän siskona, oli poikakaverinsa kanssa meillä lauantaina iltaa istumassa ja saunomassa, ja oli meitä sitten viihdyttämässä myös muutama muu ystävä, muun muassa vajaa kolmevee Otto joka on täydellinen rakkauspakkaus <3 Tehtiin pitsaa, juotiin muutama siideri ja istuttiin saunassa höpöttämässä. Laulettiin singstaria, kiitettiin onneamme ettei asuta kerros- tai rivitalossa ja naurettiin vähän lisää. Mun täti, Heidi, on siitä erikoinen ihminen että hänen seurassaan olen yleensä onnellisimmillani. Voin kertoa mitä tahansa ilman suodattamista, mutta Heidi ei silti arvostele eikä tuomitse, vaan seisoo kuin vuori tukenani. Mä oon niin kiitollinen että mulla on elämässä tuollainen ihminen <3 Muutenkin lauantain porukka ympärillä sai hymyilemään, eikä siihen hymyyn vaikuttanut se etten ole viittä kiloa kevyempi.  Lähdettiin vielä baariin mutta olin tyytyväinen siihen että pysyin rennossa hiprakassa enkä missään superkännissä, niin ei mennyt eilinen ihan pilalle.

 

Eilinen postilaatikolla käynti toi diagnoosin pitkäaikaisiin mahavaivoihin, toisaalta helpotti saada tieto ja toisaalta harmitti että vikaa on. Mulla todettiin ärtyneen suolen oireyhtymä. Oon vielä itsekkin aika pihalla miten tän kanssa kuuluisi elää mutta vissiin Fodmap-ruokavalio siirtyy kokeiluun asap. Ajatukset on aika sekavat mutta kuitenkin helpottuneet ettei mitään pahempaa löytynyt. Niillä mennään mitä on annettu, turha murehtiminen vaan näivettää ihmistä.

Tää viikko alkaakin rauhallisemmin koska aamun eka asiakas oli sairastunut. Taidan hyödyntää ajan ja hilpaista kävelylle Ricon kanssa. 🙂 Mukavaa viikkoa jokaiselle!

DSC_0013

 

Kuulumisia :)

Viime päivien postaukset on olleet niin syvällistä pohdiskelua että nyt pitää saada ihan vaan kuulumisia kehiin 😀 Töissä on ollut nyt tosi mukavia päiviä ja murtunut kylkiluu alkaa parantumaan niin mielikin on valoisampi kun on päässyt vähän lenkille.

DSC_0357

Keskiviikkona käytiin äiten kanssa kirpparilla ja löysin söpöt kesäkengät, nyt kun paistais vähän aurinko vielä tänne sateen keskelle..

Eilen illalla käytiin Tampereella syömässä ja katsoon elokuvissa se Onnenonkija, tykkäsin, sopivan kepeetä ja hauskaa 🙂 Nyt on edessä vajaan seitsemän tunnin työpäivä ja sitten viikonloppu ja vapaa, mieli on hyvä 🙂

DSC_0366DSC_0370DSC_0363

 

En saanut viime yönä unta kun ajatukset pyöri taas mielessä tuhatta ja sataa, mutta hoksasin sentään yhden asian. Mun on tehtävä päätös. Mulla on kaksi vaihtoehtoa ja fitti-projektini suhteen. Joko mä jatkan tätä ajatteluani ”Musta tulee fit, sitku mä alotan sen ja tän ja sitte ku mahdun samoihin housuihin ku yläasteella ja sitku pääsen 25 miesten punnerrusta.” Eli koko ajan siirtää asiaa eteenpäin ja jatkaa itseni morkkaamista ja lyttäämistä.

DSC_0359DSC_0358DSC_0352

TAI mä voin alkaa oleen fit än yy tee nyt! Eikä se tarkoita että kahden viikon päästä, kuukauden päästä tai ensi jouluna mä olisin supertikissä. Se tarkoittaa että syön pääosin terveellisesti, koko ajan tietysti parantaen, jatkan liikunnan harrastamista ja ehkä lisään sitä. Kiinnitän huomiota edelleen ruokailurytmiin ja ruuan laatuun. Monta asiaa olen korjannut jo esim vuoden takaisesta mutten vaan itse sitä aina huomaa. Kuvittelen mielessäni jotain mahdotonta, vaikka mä saan olla niin fit tässä ja nyt kuin sielu sietää. Paremmat tulokset saan varmasti positiivisella asenteella entä tällä jatkuvalla itsensä morkkaamisella ja lyttäämisellä jota on tullut harrastettua ihan liikaa. Äsken söin juuri maitorahkan ja mustikoita, niinkuin joka muukin aamu tällä viikolla, ja silti syytän itseäni edelleen kahden viikon takaisesta karkkipussista. Järki käteen hyvät leidit, me ollaan sen arvoisia! <3

DSC_0362

 

kävelevä omatunto

Se mä olen. Olen pienestä asti kuullut etteti ystäväni tarvi kolkuttavaa omatuntoa kun niillä on mut. En muista saaneeni mistään asiasta kamalia huutoja, mutta omatuntoni on soimannut senkin edestä, kyllä on kuulkaa kaduttu milloin mitäkin. Joskus lapsena otin yhden karkin veljeni pussista ilman lupaa, ja sekin piti tunnustaa kun omatunto soimas 😀 Parhaimmillaan kärsin pari vuotta huonosta omasta tunnosta, tultuani umpijurrissa kotiin pikkufestareilla jossa kiskoin puolikkaan minttuviinapullon naamariini joltain kitaristilta, ja loppu onkin historiaa. En jäänyt edes kiinni mutta voi kuulkaa mulla omatunto kolkutti pitkään. Nyt tilanne jo naurattaa 😀

DSC_0182

Nykyään mä koen syyllisyyttä lihavuudestani, tai siitä etten ole laiha, hoikka tai fit. Havahduin tähän vasta hiljattain ja ymmärsin kuinka typerää se on, että mä ihan oikeasti koen syyllisyyttä etten ole yhtä hoikka kuin monet kaverini. Koen pakonomaista tarvetta selittää että mä olen yrittänyt laihtua ja oon tehnyt sitä ja tätä mutta en ole vielä onnistunut. Tunnen häpeää kun näen mahani peilistä hiuksia leikatessa, koska kuvittelen että olen huono ihminen, luuseri, täysi nolla siihen asti kunnes painoni alkaa kutosella. Kuvitelkaa, kaksi kiloa niin olisin tyytyväinen, uskottelen itselleni vaikka tiedän ettei se ole totta.

Olen ollut kaksitoista kiloa kevyempi kuin nyt, mikä tuntuu niin hullulta. Silti olin mielestäni täysi sotanorsu silloin, vaikka housut lökötti ja mahduin barbiemaisen ystäväni vaatteisiin. Mä olin silloin sairastunut, enkä vaan nähnyt että olin oikeasti aika hoikka. Edes menkkojen poisjäänti ei silloin tuntunut pahalta. Se oli voitto, olin taas pikkuisen laihempi.

Mä ajattelen automaattisesti, etten voi olla viehättävä, kaunis tai hyvänäköinen kenenkään silmissä, ja edelleen alitajuntaisesti kuvittelen että mieheni valehtelee kehuessaan minua tai vartaloani. Baarissa oletan itsestäänselvänä että olen seinäruusu jota ei kukaan näe tai halua huomata, ja meinaan lentää perseelleni jos joku katsoo minuun. Käännyn ja katson takaani ketä tuijotetaan. En vain koe itseäni aina samalle viivalle muiden kanssa, olen jossain niin paljon alempana.

DSC_0692

Sairastuneen ihmisen ajatusmaailma ja vinkkeli katsoa maailmaa on täysin päälaellaan. Mä en mistään hinnasta palaisi siihen, kun olen parantunut vuosien työllä. Näköjään osa asioista päässäni on kuitenkin nurinkurin.

Eihän mun tarvisi tuntea syyllisyyttä jos syön töissä, ei tarvisi selittää että mulla on täällä rahkan seassa mehukeittoo ja siks tää annos näyttää niin isolta, ei tarvii selittää että mä harrastan kyllä liikuntaa vaikka olenkin näin pyöreä. Eihän mun tarvisi selittää yhtään mitään. Mä saan olla mitä olen, tehdä mitä tahdon, eikä mun tarvisi pyytää olemassaoloani anteeksi koko maailmalta. Ei se siitä muutamasta kilosta oo kiinni vaan mun päästäni.

Apulannan sanoin; meistä jokainen on polku jonnekkin <3

DSC_0168

Leikkipuistossa, tyttö keinuu äiti antaa vauhtia..

..ja sitten syliin ottaa pienen keijun jonka siivet kasvavat, mua ne kantoivat<3 -kaija koo

Kuunnellessani eilen tuota laulua, aloin miettimään suhdetta vanhemmuuteen ja omiin vanhempiini. Meillä on aina ollut hyvät välit, eikä murkkunakaan montaa kertaa tapeltu, tietysti välillä mikä kuuluu asiaan. Ennen kaikkea mä olen kiitollinen mun äitelle ja iskälle, että ne on vieläkin mun tukena ja apuna aina kun sitä tarvin. Äiti on yleensä samantien mukana ideoissani vähintään yhtä innokkaasti kuin minä itte, iskällä taas kestää hiukan aikaa kun se ihmettelee ja kyseenalaistaa onko tossakaan mitään järkeä, mutta kyllä se silti ensimmäisenä oli pesupaikan putkia virittelemässä kun kerroin että päätös liikkeestä on jo tehty.

DSC_0284
ja sitten on tää pieni karvanoppa <3

Mulla on äiti, joka auttaa moppaamaan liikkeen lattian kun multa murtui kylkiluu. Äiti, joka silittää tukkaa jos mä makaan kuumeessa omassa kotona. Äiti joka ei koskaan arvostele, kyseenalaista eikä lyttää valintojani, vaan tukee niissä pyyteettömästi eikä koskaaan sano; ”mitäs mää sanoin”, vaikka siihen silloin tällöin olisi aihettakin.

Mulla on iskä joka rakensi mulle keppihevostallin omaan liiteriinsä jouluaaton aamuna, kun olin kymmenen vee. Iskä, joka tuli tallille irroittamaan hoitohevoseltani kenkiä, kun en itse saanut vasaraan tarpeeksi voimaa. Iskä, joka osaa korjata ja rakentaa mitä tahansa. Iskä joka pitää aina mun puoltani.

Enkä mä voisi olla kiitollisempi <3

Ajatuksenvirtaa

Sade lyö ikkunoihin lohdutonta, tasaista tahtiaan. Maailma on vielä hiljaa. Ruusun kuihtuneet terälehdet ovat käpertyneet odottamaan noukkijaansa, osa jo putoillut maljakon ympärille, muttei kukaan huomaa. Varret ovat haurastuneet ajansaatossa, vesi loppunut ja jäljellä uupumuksen meri, jonne kukka kohta hukkuu. Varsien ympärillä olevat piikit estävät auttajat ympäriltä, kukaan ei uskalla lähestyä, tai ehkei vain muista. Kuka muistaisi lakastunutta, kun maailma on täynnä kirkasta väriloistoa ja helpommin lähestyttäviä, kuin tuo piikkien verhoama ruusu, joka voisi vielä herätä eloon

Ehkä juuri sinä katselet tänään ympärillesi ja huomaat terälehtensä pudottaneen ruusun, tai ehkä uupuneen ystävän. Älä pelkää tarttua kiinni, piikit eivät pistä <3