Ei oo päiväkirjoja vaan, ennustaa merkit myös tulevaa

Tummissa varjoissa juoksevat. Hiipivät vetten päällä, hyppien kiveltä toiselle, kantojen yli kaatumatta vaikka sä itse kompuroitkin. Menneisyyden aaveet, joita sä et saa hengiltä vaikka sä teet kaikkesi. Aina, kuin varkain, huomaat niiden hyytävät sormet kurkullasi, ja ne puristavat yhä liian lujaa. Sä luulit naiivisti haudanneesi ne syvälle, mutta ne jäivät kuin ivaten leijumaan pinalle, vaikka sä itse vajosit syvemmälle.

Tilanteissa, joissa tajuat, ettei kontrolli ole enää sulla, vaan sun pitäisi uskaltaa luottaa, ahdistus saapuu varjoista eteesi ja yrittää ottaa sut väkisin valtaansa. Kun sä yhtäkkiä tajuat todella rakastavasi, ja jopa ikävöiväsi toista ihmistä, alkaa sun mieli keksiä satuja miksi se ei kannata. Ei se sua kuitenkaan halua. Ethän sä ole edes kaunis. Sillä olis parempi ilman sua. Mikset vaan luovuta ennen kuin sattuu?

Yhtäkkiä sun mielesi onkin sun pahin vihollinen, joka yrittää työntää sut kauemmas muista. Mikä ironisinta, tajuan tän oikeesti vasta nyt, jo aika monta virhettä tehtyäni. Miksi joskus järjellä ajattelu on niin vaikeaa, ettet vaan jaksa edes yrittää. Ahdistus, joka sut ottaa hallintaan, on kuin viitta, joka puristuu liian tiukasti ympärillesi. Raskas kangas, jonka läpi sä et enää näe etkä kuule mitään. Niin vahva ettet edes kunnolla voi hengittää.

Mutta mä olen päättänyt. Mä revin sen viitan, silppuan paloiksi ja poltan tuhkaksi. Mä en enää jaksa olla sen hallinnassa, enkä halua sen tuhoavan enempää.

Paljon kauniita sanoja, jäi paljon rumempia tekoja

Muistot. Takanasi vaeltavat varjot. Sä tunnet selvästi, kuinka ne kävelee sun perässä, hengittäen niskaasi, kuiskien korvaasi sanoja, jotka sä haluaisit vain ohittaa. Kukaan muu ei niitä näe, mutta sä lähes kuulet niiden rahisevat askeleet hiekalla, ja kuinka ne varovat astumasta kantapäillesi. Kulkevat vain perässä, piiloutuen usvaan.

Sun pitää jatkaa määrätietoisesti eteenpäin. Ne yrittää saada sua kääntymään, yrittää muistuttaa sua siitä miten ennen oli muka helpompaa, parempaa, vaikka todellisuudessa tiedät lähes hukkuneesi niiden painon alle. Ne kertoo kuinka sä et tule selviämään, kuinka sä romahdat kuitenkin, kuinka sun pakkomielteesi jokatapauksessa tuhoaa kaiken, kuinka sulle ei lopulta jää mitään. Ne on vakaasti päättäneet kietoa sut sumuunsa ja tuhota.

Sä olet yrittänyt juosta karkuun, piiloutua ja väistellä. Laittaa luurit päähän ja olla kuulematta sitä. Kuitenkin tajuat ettet sä pääse lujempaa, kun ne juoksee rinnallasi.

Sulla ei ole enempää vaihtoehtoja. Sä voit vain kääntyä ja katsoo niitä silmiin. Hyväksyä, että ne ovat sun menneisyyttä, ja varmistaa ettei ne pääse tuhoamaan tulevaa. Mitä pidempään niitä tuijotat, sitä pienemmäksi ja heikommaksi ne käyvät. Sulla on valta ja sulla on mahdollisuus tuhota ne.

älä onnen pikkuenkeleitä, luotas karkoita

Rinnassa jäytää epäilys ja pelko, kun sä olet muualla. Missä sä olet ja kenen kanssa. Mitä teet juuri nyt? Olenkohan sulle edes tärkeä? Mitä jos sä toimit samoin kuin… niin, minä.

Oli aika pysäyttävää tajuta toi. Etten epäile tekojesi vuoksi, vaan omien tekojeni. Omien liian isojen virheitteni.

Virheet kuitenkin opettavat ja mä tiedän nyt paremmin, miten toimia. Pakokauhun vallassa olisin halunnut juosta pois, piiloutua, hävitä jonnekkin. Koska musta ei ollut tekeen päätöksiä, ajoin omalla toiminnallani muut ihmiset kauemmas minusta, etäännyyin niin kauan että kaikki oli jo myöhäistä.

 

Mä en halua toistaa virheitäni, enkä epäillä toisen tekevän niitä samoja ratkaisuja.

Älä puhu rakkaudesta josset totta tarkoita, Älä onnen pikkuenkeleitä, luotas karkoita, Sulle pahaa en mä toivo mutta vihaan valhetta.

Ton mä olen oppinut. Ettei sanat, vaan ne teot.

selkään tullut on ennenkin, minä käänsin posken ja puolustin

Tummien vetten alla. Hiljalleen alaspäin viettävässä virrassa näet ajan lipuvan ohitsesi. Ajan, joka kulkee joskus hitaammin, joskus nopeammin. Pysyvän ajan käsite on ehkä sittenkin vain ihmisen luoma illuusio, mielikuva johon tukeutumalla sä voit juosta päivästä toiseen samaa kierrostasi.

 

Sä näet kuvajaisesi veden pinnasta, mutta tunnistatko sitä oikeasti? oletko se sinä, vai onko se hahmo, joksi sä olet muuttunut yrittäessäsi miellyttää muita, juosta niiden pillin mukaan. Miksi sä juokset? Miksei koskaan riitä että sinä olet sinä? Josset sä kelpaa niille, jotka kuiskii sun selän takana hiljaa, niin miksi välität? Ja jos ne tulee sun eteesi, mikset työnnä niitä syrjään? Miksi sä annat jonkun sun elämässä täysin yhdentekevän henkilön talloa sut maahan?

Älä sano että pelkään elää elämää etten uskalla yrittää sillä nähneet on niin paljon nää että keinutuolini pettää

selkään tullut on ennenkin minä käänsin posken ja puolustin vielä käännän toisenkin -j&j

on laiva lastattu valkoinen, viattomilla katseilla sun kaltaisten

Monen onnistuneen suhteen, oli sitten kyseessä työ-, ystävyys-, tai parisuhde, aloittaa kunnioitus. Kun molempien arvot kohtaavat ja toisen kunnioittaminen kohdallaan, on se verrattavissa talon perustuksiin. Moni varmaan muistaa lapsena opitun laulun; et voi tehdä taloasi hiekalle, kestä ei se tulvien tullen, se voi olla upea mutta silti sortua ja saat rakentaa sen uudelleen.

 

Vähän sama juttu tässäkin. Jos sä heti alussa kuset luottamuksen, tai vaan jätät toisen itsesi alapuolelle, ei suhteen pohja varmaankaan kestä, kun sitä eka kerran kunnolla koetellaan. Toisin kuin lapsena laulussa, sulla ei välttämättä ole mahdollisuutta rakentaa sitä uudestaan. Jos sä kuitenkin saat sen mahdollisuuden, ota se tosissasi.

Ihmisen itsetunnon ja itseluottamuksen helpoin tuhoamiskeino on olla uskomatta häneen, luottamatta häneen, olla välittämättä hänen arvoistaan. Siten sä romutat ihmisen perustan ja vedät maton jalkojen alta, ja teet varmasti tuhoa jota ei ole helppo korjata.

Jos sä haluat pitää kiinni siitä ihmisestä sun vierellä, älä tallaa unelmia. Älä vähättele. Älä oleta, äläkä odota toisen odottavan ikuisesti. Älä jätä toista sun prioriteeteista taka-alalle. JA MIKÄ TÄRKEINTÄ; kunniota sitä toista.

 

 

rakkauteen kuuluu pelko sen menettämisestä

Jos sä tartut minuun, ethän kohta irroita?

Jos mä lupaan olla sun, vaalithan sitä lupausta?

Kysymyksiä sille toiselle, mutta samalla myös itselle. Hassua, että ensimmäisenä pelkää miten se toinen vieressä toimii, vaikka hyvin tietää että useimmiten syy pakenemiseen, irti repimiseen ja tukehduttavaan oloon on syvällä minussa, ei kenessäkään muussa.

Kahleiden kalpeat ääriviivat painavat mielessäni vielä hiukan kipeinä arpina. Kahleiden, jotka mä olen parhaani mukaan tuhonnut, mutta jotka vielä välillä kuristavat kaulalla. Mä  yritän päästä eteenpäin ja unohtaa, mutta se vie aikaa.

Mä kuitenkin haluan tehdä niin, sun takia. Meidän takia.

Toisen todellisuuden, sen koin, vaikka sitä nähnytkään et.

Tyhjyyyden mustatut seinät. Kartat, joissa et kuitenkaan näe päätepistettä. Auki revityt ranteet. Yhtäkkiä sä tajuat, että ne on oikeasti jo takanapäin. Heräät huomaamaan, kuinka sä pystyt näkemään taas auringon. Kun käännät kasvot kohti sitä valoa, tajuat,ettei se enää työnnä sua varjoihin, vaan pystyt jo katsomaan kohti.

Asiat ei muutu yhtäkkiä, enkä mä edes naiivisti kuvittele kaiken olevan ohi. Viime yönä mä sain pahimman paniikkikohtauksen viikoihin. Yksi pieni, täysin tahaton liike riitti laukaisemaan ahdistuksen mun pääni sisällä. Sekunnin liian kauan kaulalla viipynyt käsi räjäytti muistot pintaan. Vapina, itku, hysteerinen pakokauhu ja täysin puuroutunut hengitys tuntuivat saavan ajan pysähtymään.

Mä katsoin tärkeintä ihmistä mun vierellä, se oli onneksi jo nukahtanut. Mä tunsin suunnatonta halua juosta helvetin kauas, pakoon, enkä osannut edes itse selittää itselleni syytä siihen. Mun mieli kuvas elokuvaa, kuinka mä taas ahdistuneena pilaisin kaiken. Sitten mä yhtäkkiä tajusin että jumalauta, mää en ole yhtäsuuruusmerkki sairauteni kanssa. Mä sotken sen suohon, enkä anna sen määritellä mua, pilata mun ihmissuhteita, viedä tunteita ja sitä lämpöö jota näköjään pystyn kuitenkin kokemaan. Mä tuhoan sen, hautaan sen syvälle.

Ja aamulla kun mä katsoin aurinkoon, tajusin, että pahin kynnys, ensimmäinen kohtaus on nyt ohi, ja silti se tärkein makaa mun vieressä ja hymyilee.

Kelle kuulun silloin

Selkä vasten seinää. Sä tiedät että periaatteessa sun on mahdotonta kaatua, mutta silti koet että jalat eivät kanna, eivät pidä sinua pystyssä. Vähän saman sä aiheutat mulle. Käytännössä tiedän etten mä mihinkään kaadu, koska otat vastaan, mutta on ihan helvetin vaikeaa luottaa siihen että sä todella olet takana jos suljen silmät ja vain uskallan luottaa. Sua ehkä naurattaa mun haparointi, mutta voin kertoa, että olen välillä ihan kauhuissani. En uskonut että tulisin enää koskaan välittämään, ehkä rakastamaankin. Mä sain niin paljon kuulla olevani tunnevammanen, pakeneva, pelkuri, että aloin uskoa siihen itsekkin. Mä aloin rakentaa siitä suojakuorta itselleni. Että voin olla ihan hauskaa seuraa, voin nauraa ja katsoa silmiin, mutta ne silmät olivat tyhjät. Mä petasin itselleni valmiiksi epäonnistumisia, varmistamalla, etten alkanut välittää oikeasti kenestäkään.

 

katse niin varma, että mä en huomaa edes pelätä, vaikka mä tiedän että tää maailma on mennyt sijoiltaan. Sä näet valoa siellä missä tie katoaa pimeyteen. ja poimit syliisi siipirikon, pilvistään pudonneen

 

Mua pelotti liikaa ajatus siitä, kuinka kaikki voisi romahtaa pienessä hetkessä, ja aloin ajatella, etten halua enää luottaa, ettei vedetä turpaan.

Sitten sä tulit siihen, niin varmana, niin päättäväisenä, ettet sä antanut mulle enää tilaisuutta pelätä. Sä käskit mun luottaa, ja uskaltaa, sä lupasit ettet sä anna mun kaatua. Ja mä yritän luottaa.

Siksi etsisin sua laitakaduilta, kellareista, syrjäkortteleista, sun nimes kirjottaisin paidan rintaan, että tuntisit mut, etten hukkuisi ihmisvirtaan. jos sä tarvitset mua.

Jos huomaat etten jaksa, otan ilmeen ehjemmän

Osaan kauniisti kirjoittaa, kielellä koskettaa. Saan sen tuntumaan että syvältä sisältä se kumpuaa

Ihan oikeasti, anna anteeksi. Jos sulla on ihmisiä, ketä kohtaan sulla on vihaa, katkeruutta, riittämättömiä odotuksia, kaunoja vanhoista asioista, kateutta… ANNA ANTEEKSI. Sun vihassa roikkuminen ei hyödytä ketään eikä mitään. Se satuttaa teitä molempia.

Se hiertää kivenä kengässä, painaa helvetisti sun näkymättömässä repussa jota raahaat harteillasi. Jos pystyt myöntämään virheesi, pyydä anteeksi. Jos toinen pystyy, anna anteeksi. Jos sä voit vaan nollata menneisyyden, vaikket edes saisi asioita ratkaistua, nollaa se. Kuvittele vetäväsi pääsi niin täyteen ettet enää muista mitään. Onko sulla kokemusta siitä? Mulla on. Yritä saada mielessäsi sama olo sun mieltä painavien ihmisten tai asioiden kanssa. Niissä kiinni pitäminen ja niissä vellominen ei oikeasti vie sua yhtään eteenpäin.

Se voi aidosti koskettaa, toisia mutta ei omaa. Se voi olla totta mutten saa siihen tuntumaa. Mulla älyäkin riittää, ei se riitä mihinkään, vain sanojen helinää

Sä voit edetä elämässä vain hyväksymällä menneisyyden. Vaikka sun ei tarvi ryhtyä marttyyriksi, sä voit silti yrittää unohtaa.

Anna anteeksi.

Mitä jos mä rakastan sua valovuoteen seuraavaan

Sä olet mun, mä sun, ja kävin miten ikinä, en välitä

Eka kertaa vuosiin mulla on oikeasti tuollainen olo. En oo aikoihin kaivannu mitään kunnollista vakaata suhdetta, mutta nyt olen sellaseen ajautunut, ja mulla on pitkästä aikaa tosi hyvä olla. Aika kauan oon toiminut miten sattuu, vähän sillä periaatteella että kun tää nyt kumminkin on kohta ohi niin samapa tuo mitä tekee sen aikaa tai vaikka antais loppua sen heti, ennen kun kerkee kumpaankaan sattuun.

Oon ollut aika häilyvä, tuuliviirikin, eikä musta oo ehkä saanut mitään tarttumapintaa, kun olen jo ollut kaukana. Pelottanut liikaa luottaa ja päästää ketään lähelleen. Kun on yksin, ei läheisyys pääse satuttamaan.

Mun elämääni on kuitenkin tullut ihminen, joka paiskoi kaikki mun käyttäytymismallit romukoppaan, tuhosi mun ennakkoluulot ja oletukset siitä voiko mihinkään tässä maailmassa luottaa. Se tuli vetäen jalat alta, ja vain katse sai mut näkeen niin paljon enemmän kuin kukaan aiemmin. Kosketus sai mut tajuamaan, ettei jokaisen pohjimmainen tarkoitus olekaan satuttaa.

Jos sulla on vierelläs tälläinen ihminen, sä saat olla onnellinen <3